Ajatuksia ahdistelukeskustelusta – Älä käytä sanaa uhri

Ilmiön kääntöpuolet

Alitajuntamme käsittelee 11 miljoonaa bittiä sekunnissa, kun tietoinen mieli kykenee prosessoimaan tietoa vain 10-60 bittiä sekunnissa. Tämä tarkoittaa sitä, että alitajuntamme tekee enemmän johtopäätöksiä itsestämme, ympäristöstämme ja ympärillämme olevista ihmisistä kuin me itse ikinä tajuammekaan. Valitsemme puolison, ystävät ja myös vihamiehet sekunnin murto-osassa, ennen kuin itse olemme ehtineet tehdä minkäänlaisia tietoisia johtopäätöksiä.

Yksi parhaista lukemistani parisuhdeoppaista, Kaikki se rakkaus joka sinulle kuuluu, avaa tätä teemaa ymmärrettävästi. Uskon saman teorian pätevän myös muunlaisiin ihmiskontakteihin kuin parisuhteisiin. Kirjailija-terapeutti Harville Hendrixin teorian mukaan valtavan määrän tietoa prosessoiva alitajunta valitsee meille puolisot, joilla on toisiinsa sopivat vauriot tai arvet. Usein addiktin puoliso on läheisriippuvainen tai narsistisesti käyttäytyvän puoliso alistuva. Jos tätä ei tiedosta, parisuhde todennäköisesti muuttuu molemminpuoleiseksi piinaksi tai eroon. Mutta jos tiedostaa sen, että alitajunta on tarkoituksella valinnut juuri kipukohtia triggeröivän peilin, on parisuhde paras mahdollisuus henkiseen kasvuun. Teoriaa voi soveltaa muihinkin kohtaamisisiin.

Tässä Helsingin sanomien Kuukausiliitteen artikkelissa käsiteltiin Metoo-aihetta, eli seksuaalista ahdistelua musiikinopettajan ja ahdistelun kohteeksi joutuneiden oppilaiden näkökulmista. Siinä tuotiin esille muutama asia, joista ei ole aiemmin paljoakaan puhuttu.

Uhriksi päätyy muita todennäköisemmin lapsi tai nuori, jolla on pulaa aikuisen ajasta ja huomiosta. Lapsi, jolta on vanhempi kuollut, jonka vanhempi juo ja lyö, jota joku toinen on jo ehtinyt käyttää hyväksi.

Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että ahdistelun tai kaltoinkohtelun kohteeksi joutunut olisi syyllinen. Tämä fakta ei tee myöskään ahdistelua yhtään sen hyväksyttävämmäksi. Mutta hyvin usein ahdistelun tai kaltoikohtelun kohteeksi johtuva kokee jo valmiiksi herkästi pelkoa ja ahdistusta. Itse puhun asiasta sanalla sisäinen tasapaino. Jos sisäinen tasapaino horjuu herkästi, on alttiimpi joutumaan tietynlaisiin tilanteisiin ja toisaalta jos sisäinen tasapaino ei ole kunnossa, on myös vaikeampi puolustautua, ilmaista itseään ja vetää rajat tilanteissa joissa on riski joutua kaltoinkohdelluksi.

Eikä se ole kenenkään ahdistelun kohteeksi joutuneen syy. Kukaan ei ole itse valinnut olosuhteita joissa kasvaa alle 4-vuotiaina, kun vankin perusta tälle sisäiselle tasapainolle luodaan. Aivojen osa, limbinen järjestelmä, joka vastaa peloista ja toisaalta turvallisuuden tunteesta, kehittyy eniten neljän vuoden ikään mennessä.

Myös ahdistelijan sisäinen tasapaino on järkkynyt, ehkäpä vielä paljon pahemmin kuin ahdistelun kohteeksi joutuneella. Ahdistelija ja ahdistelusta ahdistuva ilmentävät siis saman ongelman kääntöpuolia. Jos haluamme muutosta yhteiskuntaan, tämä on se epäkohta mikä kannattaa korjata. Miten se tehdään, siitä on varmasti monenlaisia mielipiteitä.

Ei vihaa vaan vastuuta

Toinen asia, joka Kuukausiliitteen artikkelissa erottui oli se, että ahdistelijan näkökulma ja ääni tuotiin kuuluviin. Hän osoitti katumusta ja pahoitteli tapahtumaa:

”Pyydän anteeksi kaikkia sanojani ja tekojani, joista joku on loukkaantunut. Se on semmoinen viesti, minkä haluan sanoa. Ja mitä tahansa, mitä olen sanonut, tehnyt ja jättänyt tekemättä tai muuten aikaansaanut, niin pahoittelen. En keksi, mitä muuta voisin tehdä. Minulta on nyt tällä hetkellä viety koko elämä [hän viittaa Turun Sanomien uutisiin asiasta], heitetty roskakoriin kaikki se, mitä olen sen elämänmuutoksen jälkeen tehnyt. Mulla ei oo yhtään ystävää, sukulaiset ei pidä minkäänlaista yhteyttä. Ei mulla oo enää jäljellä mitään. Mä olen täysin yksin sen aikaa vielä, mitä olen.”

Juttua lukiessani sain itseni kiinni siitä, että yritin lukea rivien välistä kohtaa, jossa tekijä paljastuisi ja jäisi kiinni siitä ettei tarkoitakaan mitä sanoo. Yritin etsiä kohtaa, jonka perusteella saisin todeta ihmisen olevan läpeensä paha. Mieleni yritti lietsoa vihaa häntä kohtaan. Koska en enää usko kaikkea mitä tunnen tai ajattelen, aloin pohtia asiaa tarkemmin.

Opin tunnistamaan tämän pään sisäisen vihanlietsonnan kun toimin neljän vuoden ajan maallikkotuomarina eli käräjäoikeuden lautamiehenä. Olen katsonut pedofiilejä ja raiskaajia silmiin oikeussalissa. Alkuun mietin miten ihmeessä voin katsoa silmiin ihmistä joka on satuttanut muita niin pahoin. Vaistomaisesti tunsin vihaa. Vaistot eivät kuitenkaan aina toimi hyvinvointiamme edistäen. Tajusin, että viha ei tehnyt minulle itselleni hyvää. Olin lukenut Dalai Lamat, kuunnellut Esa Saarisen ajatuksia ja tietenkin tutustunut myös Jeesuksen oppeihin, vaikken olekaan uskonnollinen. Kävin myös todella hienoja keskusteluita aiheesta kokeneiden tuomareiden kanssa.

Monet suuret ajattelijat puhuvat siitä, että kaikkia tulisi rakastaa pyyteettömästi ja kaikille tulisi antaa anteeksi. Eikä tämä missään nimessä tarkoita sitä, että heidän tekonsa olisivat hyväksyttävä. Harjoittelin myötätuntoisen rakkauden periaatteen omaksuista oikeussalissa.

Viha ei auta ketään. Tekijä voi vain pyytää anteeksi ja ottaa vastuun teoistaan. Vastuusta puhutaan tosiaan usein, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Kukaan ei voi poistaa traumaa kenenkään mielestä, vaikka tekisi mitä tahansa. Jokainen on vastuussa vain omista tunteistaan, vaikka se voikin tuntua epäreilulta. Yksi tapa ottaa vastuu on tietenkin nauttia oikeutta, mutta monet tapaukset jäävät oikeuslaitoksen ulkopuolelle.

Jos minulta kysytään, oikeuden päätöksen lisäksi tekijän vastuulla on oppia rakastamaan itseään. Sanotaan, että kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Ahdistelijat sen sijaan taitavat kohdella muita niin kuin kohtelevat itseään – huonosti siis.

Uskon, että ihminen joka rakastaa itseään ja kokee sisäistä tasapainoa toimii automaattisesti moraalisesti oikein.

Luottamuksen puute johtaa vallan väärinkäyttöön

Väitän, että jokainen meistä tekisi samoin jos olisi kulkenut askel askeleelta ahdistelijan elämänpolun. Nyt on helppo sanoa että minä en. Mutta kukaan ei voi olla muuta kuin on. Siinä tilanteessa ahdistelija ei ole kyennyt näkemään mitään muuta tapaa toimia.

Uskon, että yksi suuri syy sille että joku sortuu ahdisteluun tai vallan väärinkäyttöön on se, että he eivät luota. He eivät luota tulevansa ymmärretyiksi, hyväksytyiksi tai rakastetuiksi. Jos tätä hyljätyksi tulemisen pelkoa ei käsittele tai kykene käsittelemään, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa arvostus tai valta-asema väkisin.

Tilanteessa toiselle osapuolelle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin alistua. En kirjoita tähän mitään sukupuolista, mutta yhteiskuntamme on rakentunut niin, että ne soljahtavat näihin edellämainittuihin toimintamalleihin.

Tästä ilmiöstä on itseasiassa tutkimuksia elekielen saralta. Jos samassa huoneessa toinen osoittaa elekielellä valtaa ja voimaa, osoittaa toinen automaattisesti (täysin tiedostamatta) eleitä, jotka osoittavat alistumista. Olemme koko ajan siis suhteessa toisiimme ja toistemme käyttäytymiseen – jos emme ota käyttöön tietoisia keinoja vaikuttaa näihin omiin usein tiedostamattomiin reaktioihin.

Häpeää ei pidä siirtää

Mielestäni suuri ongelma suomalaisessa # memyös-adressissa on lause, jossa sanotaan että häpeän tulee siirtyä uhrilta tekijälle.

Ensinnäkin, teon kohteen ei pitäisi lähtökohtaisestikaan tuntea häpeää! Hänhän ei ole tehnyt mitään väärin! Mutta koska pulpahtaville tunteille ei voi (ainakaan heti niiden ilmaannuttua) mitään, kannattaa siitä mahdollisesta häpeästä vapautua. Kukaan ei voi työntää häpeää toisen pään sisälle. Tämä ei myöskään tarkoita että häpeän tunne olisi kenenkään oma syy. Kuten muutkin tunteet, häpeä on myös jokaisen oma kokemus, josta jokainen on itse vastuuussa.

Mutta kannattaako sitä häpeää siltikään vyöryttää seuraavalle? Onko se edes mahdollista?

Tekijät ovat usein ihan tavallisia ihmisiä, joilla on vanhemmat, ehkä myös lapsia, ystäviä, työkavereita tai ainakin jotain ihmiskontakteja. Häpeän ”siirtäminen” tekijälle on täysin hyödytöntä ja voi olla myös hyvin haitallista.

Häpeää kantava ihminen ei voi hyvin. Se että yksilö ei voi hyvin ei edistä yhteiskunnan hyvinvointia. Se mikä heille pitää häpeän sijaan vyöryttää on vastuu teoista. Ja tietenkin myös paljon myötätuntoista rakkautta ja tukea, kuten myös teon kohteille. Näillä eväillä tekijät voivat ehkä joku päivä kohdata ja käsitellä ne asiat, jotka ovat johtaneet siihen, että he ovat käyttäytyneet epäasiallisesti muita kohtaan.

Sekin vaihtoehto pitää toisaalta hyväksyä, että tekijä ei ehkä koskaan edes saa mahdollisuutta tutustua itseensä niin että voisi ottaa vastuun teoistaan, saati olla pahoillaan. Teon kohteeksi joutuneen parantumisen ei pitäisi olla missään yhteydessä tekijään.

Ei käytetä enää sanaa urhi

Yksi asia, mikä minulla särähtää todella pahasti korvaan metoo-keskustelussa on sana uhri. Uhri-sana leimaa teon kohteeksi joutuneen sielun ikuisesti jonkun omaksi. Uhri-sana leimaa ihmisen identiteetin. Ahdistelu, rikos tai onnettomuus on asia joka kohdistuu ihmiseen, mutta se ei saa leimata hänen minuuttaan. Nimittäin sanat, joita käytämme muokaavat aivojamme ja ajatteluamme.

Uhri sanaa ei tarvitse kokonaan pyyhkiä sanakirjasta. Se sopii hyvin uskonnollisiin teksteihin. Esimerkiksi lammas voi olla uhri jumallalle. Nykypäivänä käytävässä keskustelussa käyttäisin jatkossa aina sanaa kohde.

Olen eräässä tilaneessa kuullut terapeutin sanovan seksuaalisen rikoksen kohteeksi joutuneen kuullen, että tämän loppuelämä on pilalla jouduttuaan raiskauksen uhriksi. Itselläni nousivat ihokarvat pystyyn. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta määritellä toisen tulevaisuutta – ei rikoksen tekijällä, mutta ei myöskään terapeutilla tai lääkärillä.

Ilahduinkin, kun luin tämän Ylen julkaiseman artikkelin. Olen täysin samaa mieltä juttua varten haastatellun asiantuntijan kanssa. Tämän mukaan harhaluulo siitä, että raiskauksen kohteeksi joutunut tarvitsisi pitkää terapiaa voi hidastaa toipumista.

EMDR-hoidossa pyritään muuttamaan uhrin kokemuksen selitysmallia ja tulkintaa itseen. Täten esimerkiksi ajatus ”olen vaarassa” pyritään muuttamaan ajatukseen ”selvisin siitä”.

Yleisellä tasolla Häkkänen-Nyholm muistuttaa, että oli sairaus mikä tahansa, niin potilasta helpottaa tieto uskottua lyhyemmästä hoitoajasta. Se kannustaa hakeutumaan hoitoon ja auttaa myös rikoksen tekijän saattamista oikeudelliseen vastuuseen teostaan.

Ahdistelun kohteeksi joutuneen ei ole pakko rypeä koko loppuelämäänsä tuskassa. Kipeistä kokemuksista ja muistoista on mahdollista ja niistä kannattaa vapautua oman hyvinvoinnin takia. Anteeksianto ei tietenkään ole automaatti. Muistot kannattaa käsitellä niin, etteivät ne enää nykyhetkessä aiheuta negatiivisia tunnereaktioita. Silloin voi vasta sanoa ”päässeensä asian yli”.

Kun tunteet ei määrää, omat rajat on helppo pitää

Edellisessä kappaleessa on avain koko Metoo-ongelman ytimeen. Minkä tahansa kokemuksen voi kääntää voimaksi! Se ettei reagoi vaikeissa tilanteissa tunteet edellä ei tarkoita sitä, ettei omista rajoista ja oikeuksista tarvitisisi ja kannattaisi pitää tiukasti kiinni. Mutta jos sisällä on tyyni rauha, on rajojen pitäminen täysin luonnollista ja mutkatonta. Oli kyseessä tilanne, jossa pitää pitää puolensa työpaikalla tai oikeussalissa.

Teoriani on, että kun käsittelee omat tiedostamattomat ja tiedostetut seksuaalisuuteen tai kommunikaatioon liittyvät tunteet, on tulevaisuudessakin paremmin turvassa ahdistavilta teoilta ja toisaalta, jos sattuisikin joutumaan sellaiseen tilanteeseen, voi epämiellyttävästä tilanteesta päästä helpommin pois.

Kiitollisena muistoista kohti muutosta

Kaunein ja rakentavin puheenvuoro tähän aiheeseen tuli mielestäni Louhimiehen ahdistelun kohteeksi joutuneen Amanda Pilkeen suusta:

”Olen todella kiitollinen ja onnellinen elämässä ja erityisen kiitollinen miehelleni, joka auttoi 2013 minua vapautumaan kaikista raskaista kokemuksista, joita olen kokenut elokuva-alalla. Olin tuolloin ihan loppu ja hän palaili takaisin buddhalaisesta luostarista. Hän kannusti aina kaikissa tilanteissa kehittämään myötätuntoista rakkautta kaikkia kohtaan sekä anteeksiantoa. Erityisesti niitä kohtaan, jotka ovat tehneet minulle väärin, jotta todella voin vapautua kaikista painavista tunteista.”

Pilke kertoo ajatusmaailmastaan myös Helsingin Sanomien haastattelussa.

Suosittelen jokaiselle joka on kokenut minkäänlaista ahdistelua tai muuten ahdistavia tilanteita kokeilemaan tätä metodia: Kun muisto tulee pintaan, sano kiitos. Kiitoksen voi sanoa mielessä tai ääneen, mutta tärkeintä on tunne. Tämä voi tuntua aivan väärältä ja hullutlta, mutta tosiasia että jos olet tässä ja nyt, olet selvinnyt tuosta kokemuksesta. Kannattaa virittäytyä tunnelmaan ja todella tuntea syvää kiitollisuutta, jos saat tirautettua pari kiitollisuuden kyyneltä, sen parempi.

Kun olet kiittänyt tästä muistosta totea että olet selvinnyt ja olet tässä. Mieti mitä kaikkea hyvää elämässäsi on tapahtunut. Tässä hetkessäkin kaikki on täysin. Jos ahdistavaan tilanteeseen liittyy ihmisiä jotka ovat tehneet väärin sinua kohtaan, tunne myötätuntoista rakkautta heitä kohtaan. Kuvittele heidät vaikka vauvoina tai pikkulapsina, jotka tarvitsevat rakkautta, luottamusta ja hvyäksyntää. Voit myös kuvitella, mitä tilanteessa tapahtuisi, jos kaikilla siinä olevilla olisi täydellinen sisäinen tasapaino. Tilanne näyttäisi aivan toiselta!

Itse olen tällä keinolla avannut monia negatiivisia tunneloukkoja ja korjannut alitajuntaan iskostuneita ydinuskomuksia.

Seksuaalikasvatus alkaa syntymästä

Oma teoriani on, että seksuaalisuuden kehittyminen alkaa jo syntymästä. Se kytkeytyy vahvasti sukupuolielimiin, kommunikaatioon, luottamukseen ja mielihyvän tunteeseen. Yksi hyvä tapa tapa tukea tätä kokonaisuutta on harrastaa vauvan kanssa vauvojen vessahätäviestintää. Olen kertonut siitä muutamissa blogipostauksissa ja tulen kirjoitamaan vielä paljon tästä aiheesta. Toisin kuin luullaan, vauvat siis osaavat ilmaista vessahätänsä. Nyky-yhteiskunnassa tältä osin vauvan kommunikaatiotarve tukahdutetaan.

Tässä vielä kirjoitukseni siitä, miten seksuaalisuus ja kommunikaatio ovat vauvojen tukahdettujen tarpeiden takia kytkeytyneet aivoissa epämukavuuteen ja ymmärretyksi tulemisen puutteeseen.

Kirjoitan pian taas lisää tästä aiheesta!

Kiitos kaikille, jotka ovat tuoneet kokemuksensa ja rohkeat sanansa tähän aiheeseen. Tuntuu, että olemme viimeisen puolen vuoden aikana harpanneet yhteiskuntana ison loikan.

Tässä sanonta, joka kiteyttää kaiken:

If there is no enemy within, the enemy outside can do us no harm

Mitä kirjoitus sinussa herätti?

Kuva Dorit Salutskij

24 Comments

  1. Mummo
    25.3.2018

    Ihanaa tekstiä olen niin kyllästynyt kun kaikilla pitää olla mielipide kaikkeen ja joka asiaa pitää peukuttaa tai inhota mutta hyvä teksti oli

    Vastaa
    1. Maria
      26.3.2018

      Kiitos! Ihana saada tällaista palautetta. Aurinkoa päivääsi!

      Vastaa
  2. Psykologian opiskelija
    25.3.2018

    Toivottavasti tekstissä oli tosiaan kyse vain kokemuksista ahdistelusta. Itse olen kokenut usean vuoden ajan lapsena seksuaalistahyväksikäyttöä, enkä tule varmaan koskaan sanomaan kiitosta tekijälle, eikä minun tarvitsekaan. Tällaiset suuret minäkuvaa vahingoittavat tapahtumat vaativat pitkää terapiaa tai jopa psykiatrista hoitoa, jotta psyyke saadaan takaisin homeostaasiin. Inhottavat kommentit ovat helpompi sivuuttaa lähimmäisenrakkaudella, mutta suuret mieltä horjuttavat tapahtumat harvemmin ovat niin helppoja korjata. Itse rakastan elämää nyt ja elän myös lähimmäisenrakkauden ja anteeksiannon mukaan. Siitä huolimatta vielä kymmenenkin vuoden jälkeen tarvitsen terapiaa käsitelläkseni hyväksikäyttöjä.
    Teksti herättääkin kysymyksen kirjoittajan omista kokemuksista. Tietenkin kaikilla on eri tapoja käsitellä asioita, mutta mielenterveys on hoidettavaa siinä missä muukin terveys.

    Vastaa
    1. Maria
      25.3.2018

      Tottakai minulla on myös omia kokemuksia aiheesta. Mutta tuosta ovat asiantuntijat eri mieltä. Kannattaa lukea tuo Ylen haastatteleman asiantuntijan näkemys siitä, että juurikin se että sanotaan että tarvitaan pitkää terapiaa voi hidastaa paranemista. Kokemuksesta ei sinänsä tarvitse olla kiitollinen, vaan siitä että on selvinnyt siitä. Tärkeää on muuttaa tunnereaktio, jottei menneisyys määritä enää nykyhetkeä tai tulevaisuutta. Kaikkea hyvää sinulle.

      Vastaa
      1. Terapiaa tarpeen mukaan
        26.3.2018

        On hyvä huomata, että tuo lainaamasi psykologi puhuu blogissaan (sekä ylen artikkelissa) yksittäisestä raiskaustraumasta ja sen hoitamisesta lyhytterapeuttisin menetelmin. Vuosia lapsuudessa jatkunut hyväksikäyttö on eri asia ja tuskin tulee käsitellyksi muutaman käyntikerran lyhytterapiasessiolla.

      2. Pikkuinen μ
        26.3.2018

        Siis tarkoitat, että omalle mielelleen voi sanoa: ”Kiitos, että olet ollut vahva ja selvinnyt tästä” ja ettei tämän kiittämisen tarkoituksena ole vähätellä kokemusten kivuliaisuutta, vaan pikemminkin todeta, että: ”Enpä kaatunut siihen, vaikka esteitä oli ihan riittämiin. Hieno suoritus”. Kuulostaa ihan järkevältä metodilta.

        Tekstissäsi oli niin paljon hyviä ja selkeästi ilmaistuja ajatuksia, että harmittaa, että tämän kiitos kohdan muotoilu on jopa hieman provosoivan oloine (joko tahattomasti tai tahallisesti). Kiitän siis pientä päätäni, että se taisi ehkä kuitenkin ymmärtää pointin.

      3. Maria
        26.3.2018

        Joo suunnilleen! Tai kiitollisuus on jännä juttu, sitä voi treenata. Alkuun voi olla tarpeen kohdistaa tunne johonkin, mutta kun tottuu kiitollisuuden tunteeseen, sen voi virittää päälle milloin vain. Sitä ei tarvitse erityisesti kohdistaa muistoon tai mihinkään yksittäiseen tapahtumaan. Riittää että muiston pulpahtaessa, päättää tuntea kiitollisuutta. Vaikka nykyhetkestä. Tämä aiheuttaa sen, että muiston negatiiviset tunteet vähitellen heikentyvät eikä alkuperäinen muisto enää aiheuta negatiivisia varauksia nykyhetkessä tai tulevaisuudessa.

    2. E551
      25.3.2018

      ”Kiitos huolet, en tarvitse teitä enää. Jätän ne taakseni ja olen vapaa jatkamaan matkaani.”

      – ei tietenkään niin että kiitos siitä pahasta mitä miulle teit.

      Vastaa
      1. Maleen
        26.3.2018

        Olen kiitollinen siitä, että selvisin vaikeista kokemuksista hyvin kauan patoutuneiden tunteiden jälkeen.. Nyt olen tyyni ja rauhallinen. En ole kenenkään uhri, en vihaa vaan säälin onnetonta ahdistelijaa.

      2. Maria
        26.3.2018

        Juuri näin! Toisaalta sanotaan että säälikin on sairaus. Ei siis ketään tarvitse ehkä sääliäkään. Mutta voi ajatella niin että tekijälle on tapahtunut onnettomia asioita jotka ovat ajaneet hänet huonoihin ratkaisuihin ja tietenkin hänelle voi toivoa että joku päivä saa mahdollisuuden ne selvittää. Ihanaa päivää!

  3. helmia
    25.3.2018

    Olipa kyllä hyvä teksti! Kiitos siitä! Vaikea ja hankala aihe, mutta tosi hienosti kirjoitit asiasta. Muutenkin tykkään sun blogista ja teksteistä!

    Vastaa
    1. Emilia
      25.3.2018

      Hei, olipas piristävä näkökulma aiheeseen! Ja mielestäni hyvin kirjoitettu! Olisi kyllä niin hienoa, että ihmiset osaisivat käsitellä ja kommeintoida muutenkin sosiaalisessa mediassa tälläisia aiheita syvemmän ymmärryksen ja tarkastelun kautta, kuin suoran lynkkauksen kautta tekijöitä kohtaan. Asioissa on aina monta puolta!

      Vastaa
  4. Eveliina
    25.3.2018

    Saan esikoiseni elokuussa ja olinkin jo aikaisemmin lukenut sulta vvv:stä mutta ihan kokonaan unohtanut! Nyt luin tekstit uudestaan ja oon jo valmiiksi ihan innoissani aiheesta. Toivottavasti saadaan lukea sulta vvv:stä vielä paljon lisää!

    Vastaa
  5. anonyyymi
    26.3.2018

    Paljosta olen samaa mieltä, mutta jostakin myös eri.
    Itselläni on hyväksikäyttö- ja kaltoinkohtelutausta monelta taholta 2-vuotiaasta pitkälle aikuisikään saakka.

    Häpeän tunne, joka liittyy hyväksyvää vastavuoroisuutta tavoittelevan pyrkimyksen epäonnistumiseen. Siksi minusta häpeän tunteen tunteminen ei ole vain yksilön itsensä vastuulla. Sen häiventämiseksi tarvitaan toista ihmistä, vastavuoroisuutta ja onnistumisen kokemuksia ja sitä myötä mahdollisuudet päästää tunteesta irti, paranevat.

    En pysty vielä tässä vaiheessa tuntemaan kiitollisuutta tekijöitä kohtaan, ehkä joskus tunnen sitäkin. Tässä vaiheessa katson tarpeellisemmaksi tuntea ja purkaa vihan tunteita, joita en ole koskaan saanut tuntea niistä rankaisematta.

    Ja kuten tuolla aikaisemmin onkin jo kommentoitu – lyhytaikainen hoito toimii ja voi riittää useissa yksinkertaisissa traumtaisoivissa tapahtumissa, komplisoituneet ja pitkäkestoiset traumat ovat asia erikseen ja vaativat pitkän psykoterapian.

    Vastaa
  6. Sopa
    26.3.2018

    Minusta tämä eri tahoilta tuleva vaatimus anteeksiantamisesta väärintekijälle on mielenkiintoinen. Sitä suorastaan vaaditaan erityisesti naisilta, ja joko esitetään, että se on välttämätöntä oman hyvinvoinnin kannalta, tai yhteiskunnallisesti (koska tekijä täytyy saada integroitua yhteiskuntaan). Mielestäni enemmän kuin mistää psykologisista prosesseista tässä on kyse monien ihmisten ja kulttuurimme tarpeesta harmoniaan ja siitä, että kulttuurissamme on erityisesti naisten velvollisuus pitää yllä tuota harmoniaa ja antaa loputtomasti anteeksi. Tämä on mielestäni huono viesti. On hyvä käsitellä kokemukset ja oppia hyväksymään ne, jos mahdollista, ”päästä niiden yli”, mutta tämä ei vaadi anteeksiantoa. Pikemminkin toivoisin, että kulttuurimme oppisi sietämään enemmän naisten vihaa ja oikeutettua raivoa.
    Voimia kaikille hyväksikäytön kokeneille.

    Vastaa
    1. Maria
      26.3.2018

      Voi mä olen niin eri mieltä! Harvoinpa anteeksiannosta puhutaan. Ajatellaanpa tilannetta, missä väärintekijä vaikka kuolee, on tuntematon tai muuttaa maapallon toiselle puolelle. Kauna satuttaa vain itseä, sen kantajaa, se ei tunnu tuosta tekijästä miltään. Aurinkoista päivää!

      Vastaa
    2. Sopa
      26.3.2018

      Omien havaintojeni mukaan asia on kyllä aivan toisin, anteeksiantoa vaaditaan hyvin herkästi – kuten esimerkiksi Louhimiehen tapauksessa sitä alettiin vaatia suurin piirtein ennen kuin louhimies oli edes pyytänyt mitään anteeksi.
      Ja kaunan kieltäminen on vahingollista, kun se tulee ulkopuoliselta. Ei kauna poistu sillä, että joku käskee sen poistamaan. Toisekseen on hyvin monia teitä hyväksikäytöstä ja väkivallasta toipumiseen, ja ne ovat hyvin yksilöllisiä – siksi yleiset neuvot ovat usein turhia ja joskus jopa vahingollisia.
      Aurinkoista päivää myös sinulle!

      Vastaa
  7. Wren
    27.3.2018

    Lapsuudessa tapahtuneen hyväksikäytön ja usean muun asian jäljiltä PTSD-, masennus-, mielialahäiriö- ahdistuneisuushäiriö- ja syömishäiriödiagnoosien kanssa koko aikuisiän painineena, terapiassa rikkinäisen pään kanssa ravanneena ja kaikkien lääkkeiden jälkeen väite, ettei viha auta ketään, saa puremaan kieltä. Vihan tarkoitus on saada puolustautumaan ja puolustamaan, ja se on todella, todella tärkeä tunne. Olen kyllästynyt, kuinka anteeksiantoa ja vihasta luopumista julistetaan kuin autuaaksi tekevää pyhää tekstiä, kuin ainoa oikea tapa olla traumatisoitunut olisi päästä asian yli ja olla kiitollinen.

    Vaikea tausta on helvetin helppo syy perustella sitä, miksi toimii väärin. Aikuisella ihmisellä on silti vastuu teoistaan, ja suurimmassa osassa tapauksista täysi kapasiteetti ymmärtää, mitä toiminta voi aiheuttaa. Jälkeenpäin voi tietenkin leikkisästi myös arvuutella, onko henkilö pahoillaan, koska häpeää ja katuu mitä teki, vai koska jäi kiinni.

    Tietenkin, vihasta on järkevää päästää irti, kun se on tehnyt tehtävänsä. Joskus se ei silti ole mahdollista. Jotkin haavat eivät parane. Kaikkea ei pysty antamaan eikä tarvitse antaa anteeksi.

    Vastaa
    1. Maria
      27.3.2018

      Ymmärrän tosi hyvin näkökantasi. Mutta olen silti eri mieltä. Itselläni PTSD:n auttoi DNRS-menetelmä. Tässä siitä lisää: https://www.kaksplus.fi/blogit/kotitalouskriisi/kokemus-yliherkkyyksien-parantamisesta-dnrs-menetelmalla

      Vastaa
  8. anonyyymi
    28.3.2018

    DNRS:ssä on traumaperäisen oirelun vakauttamiselle tyypillisiä osa-alueita, sitä ei voi kiistää.
    Toisaalta on tärkeä tehdä ero traumatisoitumisen asteen sekä PTSD:n, cPSTD:n ja dissosiaatio-oireilun välille. Niillä on jossain määrin hoidollisia eroja ja vaikeimmissa traumatisoitumisen muodoissa asiat eivät ole suoraviivaisia/yksinkertaisia. En alkaisi harjoittaa DNRS:ää vaikeissa traumoissa tuosta vaan, sillä siinä on luultavasti omat riskinsä (ihan eksaktisti asiaa tuntematta, mutta silti asiasta tietäen).

    Viha on tärkeä tunne ja jollei sitä ole saanut tuntea, on se sitäkin tärkeämpi. Tärkeää olisi kuitenkin pystyä päästämään siitä irti. Tekijä ei ansaitse sitä, että nuo menneisyyden tapahtumat määrittävät kohdetta edelleen ihmisenä ja haittaavat elämää <3
    Mutta on oikeutettua tuntea vihaa, surua ja katkeruutta siitä, mitä on tehty. Sitä saa kestää aikansa ja surutyö kaikesta kestää aikansa – pitkäänkin.

    Vastaa
    1. Maria
      29.3.2018

      Just näin! <3

      Vastaa
  9. Sivv
    30.3.2018

    Kiitos Maria, mahtava kirjoitus <3 Olen täysin vakuuttunut siitä, että nuo keinot toimivat. Minulla itselläni on takana hyvin traumaattinen lapsuus isän alkoholismin varjossa ja sen jälkeen hyväksikäyttöä huonossa parisuhteessa, olin siinäkin alistettuna toisen ihmisen kokeman hädän alle. Kävin vuosia psykoterapiassa, mutta se ei minua auttanut. Päinvastoin, vajosin vain syvemmälle menneisyyteeni ja aloin katkeroitua kaikesta, tuntui että minua ei ole vaan olen pelkkä lapsuuteni. Nyt olen kahden vuoden ajan etsinyt sisäistä tasapainoa joogasta, hengittämisestä ja keskittymällä hyvään. Se on tehnyt minusta kuin uuden ihmisen. Tällä hetkellä olen kiitollinen myös isälleni, vaikka tietysti hän on tehnyt väärin koska aiheutti minulle sellaisen lapsuuden. Mutta en kuitenkaan halua hukata omaa elämääni sen vatvomiseen vaan rakastaa ja elää, jatkaa eteenpäin kohti valoa ja kaikkea mahtavaa mitä elämässä on tarjolla <3

    Vastaa
    1. Maria
      31.3.2018

      Ihana kuulla rohkaiseva kokemuksesi. Siitä voi olla apua monelle! Aurinkoa! <3

      Vastaa
  10. […] paljon kipeitä muistoja, mutta käsittelin tunteet samalla kaavalla, josta olen kertonut tässä #metoo-aiheisessa postauksessa. (Tämä ei siis ole DNRS-menetelmä tai -treeni, vaan itse kehittämäni […]

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Scroll to top