Huomenta! Kaikki muut nukkuvat vielä, joten minulle aukeni täydellinen hetki viimeistellä tämä kirjoitus.
Olen äitipuolitoista. Tämän vahvistaa laskutoimitus, jonka suoritimme mökillä ihanan ja näsäviisaan poikapuoleni kanssa. Päätelmä kuului lapsen (omasta mielestään nuori) suusta jotenkin näin: ”Maria oli tavallinen nainen. Sitten hänestä tuli minun äitipuoli. Kun pikkuveli syntyi Mariasta tuli myös kokonainen äiti. Puoli plus yksi on puolitoista!”
Poikapuoleni on koululainen. Saamme nauttia hänen seurastaan enimmäkseen lomilla. Muulloin ruokapöydässämme on tyhjä tuoli ja paljon puhetta hänestä. ”Mmm, kaali-papupataa, isoveljen lempiruokaa! Muistatko kuinka hän syö reippaasti lautasen tyhjäjksi?”. Toisaalta joskus kuullaan täydellinen isoveli-imitaatio kaksivuotiaan suusta: ”Ma(r)ia, mun pitäisi nyt pelata lego indii äxällä.”
Ennen en tiennyt mitään lapsista. Muistan ensimmäisen kerran kahden poikapuolen kanssa: Odottelimme Reinoa kahvilassa bänditreeneistä. Poikapuoli halusi syödä porkkanaraastetta ja keittoa. Jouduin kysymään viereisessä pöydässä istuvalta äidiltä, saako tuollainen alle metrin mittainen kapistus syödä oikeaa ruokaa. ”…ja hampaatkin on niin pienet?”
Poikapuoli ei muista aikaa ennen minua. Eikä hän ole tainnut kuulla satuja ilkeästä äitipuolestakaan, sillä suhteemme on ollut alusta asti ihmeellisen mutkaton ja jatkuvasti hauskempi. Toisaalta olen ottanut äitipuoleuden hyvin vakavasti. Se on kunniatehtävä.
Välillä tuntuu, että olen ollut parempi äitipuoli kuin äiti. Viikonloppu tai viikko kerrallaan kun jaksaa keskittyä lapseen täysillä. Kun poikapuoli oli pieni keksin aivan ihmeellisiä hassuja juttuja hänelle joka päivä.
Vaikeimmat hetket äitipuoleudessa, ja elämässäkin, koin kun toivottua kokonaista lasta ei kuulunut vaikka kuinka odotettiin. Tuntui epäreilulta olla vain puolikas äiti. Elämä tuntui epäreilulta, vajavaiselta, tarkoituksettomalta.
Mökillä saunassa pohdimme kenellä on kenenkin varpaat, hymykuopat tai silmät. Poikapuoli ihmetteli, että hän ei ole perinyt minulta mitään. Reino totesi, ettet poika tiedäkään kuinka paljon olet perinyt Marialta.
Niin, periä voi paljon muutakin kuin varpaat tai kulmakarvat. Käyttäytymistapoja, asenteita, huumoria ja lettureseptin. Se me kahdestaan poikapuolen kanssa opeteltiin ihan kädestä pitäen.
Veljekset
9.7.2012
Tykkään aivan hirveästi sun blogista! Iholla-sarjassa olit mun suosikki ja Fidel vei täysin sydämeni! Sanoinkin mun miehelle (hänen mielestään Iholla oli hirveätä höpöhöpöä…) että jos mulla ei jo olisi omaa ihanaa pikkuista poikaa niin mun olisi vaikea ymmärtää miksi ei olisi kun kerran noin hurmaavia pikkumiehiä on olemassa =) Tallensin jaksot sopivaa ajankohtaa varten ja miehelle näytin joitain Fidelin juttuja ja hän kyllä totesi, etten aivan tärähtynyt ollutkaan kun kyyneleet silmissä katsoin sitä jaksoa, jossa Fidel ensin itki ja sitten laski yllättäen <3
Toivon kauheasti kaikkea hyvää sun perheelle!
10.7.2012
Kiitos Maria ihanasta blogista! Seurasin sinua iholla-sarjassa, kuten monet monet muutkin. Olet todella luonnollinen, aito ja elämänmyönteinen ihminen. Jaksat aina uskoa hyvään. Olen saanut elämänasenteestasi paljon. Kiitos siitä.
11.7.2012
Tää postaus oli niin kaunis että vieläkin liikutun kuin luin sen uudestaan. Juuri noin sen pitäisi mennä, että lapset kuuluvat molempiin perheisiin yhtä rakkaina ja tärkeinä henkilöinä. Viimeisen kappale on tämän vuoden paras opetus ja mietelause.
Ihanaa kesänjatkoa teidän koko porukalle, kirjoitteluasi lukee mielellään. 🙂
3.8.2012
Kirjoitat mahtavasti, näitä päivityksiäsi on ilo lukea, kiitos niistä! Tämä juttu oli liikuttava. Ja sinä olet hyvä äiti, oli ihana katsoa Iholla-sarjassakin kuinka juttelit lapsillesi ja pidit heistä huolta. Jotenkin niin herttaisesti. Teit sen juuri niin kuin minäkin sen haluaisin tehdä ja välillä tuntuu, että se ei todellakaan vaan onnistu.
4.8.2012
on hieno taito saada sanoiksi sen mitä ajattelee. Ei ole mikään itsestään selvyys. Ihana blogi. Tykkään, osaisinpa itsekin.