Millaista olisi elää seitsemäntoista ensimmäistä vuottaan pimeässä, äänieristetyssä kopissa tietämättä maailmasta ja muista ihmisistä?
Sitten tuli netti.
Perjantai-ilta. Minä meikkasin. Siinä lapsille annetut vihjeet.
”Äiti älä mene minnekään! Älä mene!” poikamme huusi. ”Kuka tänne tulee meidän kanssa?” kuului nyyhkytyksen seasta.
Odottelimme lastenvahtia, lapset väsyneinä ja itkuisina, minä itkuisena ja väsyneenä.
Ovikello ei soinut.
Olin kutsunut lastenvahdin vahingossa lauantaiksi.
Lauantaina meikkasin uudelleen.
Ja hihkuin. Olin tulostanut liput Q-teatterin Kaspar Hauser -esitykseen jo aamukuudelta. Heti luettuani ylistävän arvion päivän Hesarista.
Esitys oli tuskallisen loistava.
Nauroin ja itkin ytäaikaa.
Kuvat on otettu ennen esitystä.
Näytelmä onnistui piirtämään täydellisen kuvan sukupolvestani.
Muistatteko miten ihanaa oli ennen nettiä?
Vitut ajasta ja paikasta.
Mitäkö haluan? En tiedä.
Esityksen jälkeen pesin meikit pois.
Wikipediasta voi lukea Kaspar Hauserin elämäntarinan, joka on siis aivan tosi.
Nyt pitää hetki hengitellä.
Share This
16.2.2014
Etkö päässyt pe Tavalle?
16.2.2014
En! Odottelin sitä lastenhoitajaa. En tiedä, kuka sekoili, oltiinkin sovittu lauantaista.
Mutta onni onnettomuudessa. Päästiin Reinon kanssa kahdestaan ulos teatteriin ja syömään. Oli täydellinen ilta!
Menittekö te? Oli ollut tosi hyvä keikka ja paljon yleisöä.