Niin, voi ei!

 …Kuvat Jorge Raedó 2011 Barcelonassa

 
Lapset opettavat vanhempiaan. Mutta kuinka moni uskaltaa oikeasti kuulla tai katsoa, mitä kummallista kakarat vanhemmistaan kaivavat esiin pienillä tahmaisilla sormillaan?
Puolitoistavuotiaaksi asti poikamme lausui vain sanojen ensimmäisen tavun. ”Pa” tarkoitti palloa, paitaa, pastaa ja paikkaa. Olimme ihmeissämme (ja ylpeydestä sekaisin), kun matkalla Barcelonassa poika yhtäkkiä vaihtoi tavuista monisanaisiin lauseisiin.
Yksi asia kuitenkin ihmetytti ja nauratti. Vielä noin puoli vuotta sitten poika vastasi aina kysymyksiin sanalla ”niin”. Haluatko lisää maitoa? -Niin. Haluatko pukea postimiestakin? -Niin.
Aloin miettiä missä vika. Kuuntelin itseäni. Huomasin, että vastaan itse kysymyksiin aina niin. -Niin. En halua pahoittaa kenenkään mieltä enkä paljastaa mielipidettäni. Haluan pitää tilanteen avoimena. Savolainen kiero luonteenpiirre kenties?
Reino on yrittänyt kovistella minua tästä. ”Sano suoraan mitä ajattelet ja haluat!”. Ja vastaan tietenkin ”niin”. Aivan kuin kivi-sakset-paperi -pelissä olisi neljäs ase, joka voittaa kaikki. Ja miestä ärsyttää.
Uusimmat opit itsestäni olen saanut vauvalta. Kymmenkuisemme on oppinut pudistamaan päätään ja sanomaan ”ei”. Ja minä kun olin lukenut kasvatusoppaasta, ettei ensimmäisenä vuotena pitäisi kieltää lasta lainkaan.
Olen kai kymmenen kuukautta hokenut viattomalle vauvalleni ei. EI saa nousta seisomaan syöttötuolissa. Ei saa syödä paperia. Ei saa ottaa vessaharjaa. Ei saa purra veljeä. Ja taas, EI saa nousta seisomaan syöttötuolissa ja EI älä syö paperia! Surullista. No, olenpahan päässyt niin-ongelmasta!
Voisin luovuttaa juuri saamani Maailman paras äiti -mitalin vauvan ensimmäisen leikin takia. Se oli puhelinleikki. Tästä päättelen vauvamme nähneen minun aina vain sanovan ei sitä, ei tätä ja haloo, kuka siellä. Ja minä olen kesällä sitä paitsi yrittänyt vähentää puhelimen näpertämistä.
No, kyllä tämä kai tästä. Joskus vaan tulee näitä päiviä.