Oudon vaarallinen lasi – vanhempien pelot ja reaktiot vaikuttavat lapsiin

Aivot on inspiroiva aihe: ne on meillä kaikilla, niiden toiminta vaikuttaa meidän koko kehoon ja me itse voimme vaikuttaa aivoihimme. Sitä olen miettinyt taas viimeraikoina. Ja tietenkin pienten lasten vanhempana väistämättä mietin sitä, miten suuri vaikutus meillä vanhemmilla voi olla lasten aivoihin ja sitä kautta koko elämään.

Tällä hetkellä luen kirjaa nimeltä The Brain that Changes Itself. Tämä on tunnetun ”aivolääkärin” kirjoittama kirja, jossa käydään läpi aivojen plastisuuteen liittyviä paranemiskertomuksia ja tieteellisiä tutkimuksia, jotka selittävä ne. Plastisuus eli muokkautuvuus on ominaisuus, jota käytetään hyväksi myös DNRS-menetelmässä, jota olen nyt jo kolme kuukautta treenannut.

DNRS-menetelmän ydin on korjata ylireagointi erilaisille ärsykkeille. Esimerkiksi tietynlaisesta autismista kärsivillä ihmisillä saattaa olla sellainen ongelma että kaikki visuaallinen tieto ympäristöstä rekisteröityy aivoihin suodattamattomana. MCS:stä eli monikemikaaliyliherkkyydestä kärsivillä on siis hieman samankaltainen ongelma, mutta toisen aivojen osan kanssa: ympäristön kemiallista tietotulvaa suodattava aivojärjestelmä on rikki. Itsekin haistoin ja oireilin ennen aivan liikaa.

MCS ja muut limbisen järjestelmän häiriöt voi olla varsin häiritseviä ja jopa invalidisoivia. Etenkin jos altisteiden havaitseminen (tämän ei tarvitse olla edes tietoista) aiheuttaa sen, että aivot lähettävät keholle käskyn reagoida näihin ärsykkeisiin ylisuuresti.

Itse olen huomannut vasta menetelmän aloitettuani, että minulla onkin paljon muutakin työstettävää kuin ongelma (MCS eli monikemikaaliyliherkkyys), johon alunperin lähdin hakemaan apua. Tässä muutama esimerkki yliherkkyyksistäni: ongelma 1, ongelma 2. Lisäksi yksi iso paljastunut herkkyys on stressi. Tämä on hullua, mutta en DNRS treenin aloittamista edes tiennyt mitäs stressi on! Vaikka nyt kun katson taakse päin huomaan, että olin jatkuvasti stressitilassa.

Hommaa siis on paljon, mutta treenaaminen on onneksi antoisaa, joten mitäpä siitä!

Aivot on ihana mysteeri!

Treenaaminen on vaikuttanut minuun monin tavoin. DNRS-treenin avulla opetetaan aivoille uusia tapoja reagoida (tai olla reagoimatta) ärsykkeisiin, jotka ennen olisivat aiheuttaneet erilaisia oireita. Samalla unohdetaan vanhoja reaktiotapoja, jolloin vanhat hermoradat häviävät. Jotta tämä olisi mahdollista, käytetään hyväksi aivojen plastisuutta eli muokkautuvuutta. Uusien asioiden oppimista vahvistetaan lisäksi positiivisilla tunteilla.

Yksi tosi kiinnostava juttu on, että treenin myötä mieleeni on alkanut nousta vanhoja muistoja ja jopa erityisiä yksityiskohtia sekä numeroita. Erään treenin jälkeisellä kauppareissulla muistin kristallinkirkkaasti ensimmäisen pankkikorttini PIN-koodin. Ja eilen sen sijaan muistin puolisoni ja minun ensimmäisen yhteisen tilin tilikortin numeron! Iltapäivällä kävin kirjastossa hakemassa pojalle oman kirjastokortin ja muistin yhtäkkiä KIRJASTOKORTTINI numeron, jota en ole käyttänyt vuosiin!

Tuntuu, että aivot ikään kuin tsekkaavat, että mikäs tästä kaikesta sinne kertyneestä onkaan tärkeää ja mikä ei. Aivot jollain tapaa siis järjestäytyvät uudelleen. Uskon, että nyt minulla on myös hyvä mahdollisuus oppia muitakin uusia asioita, joita toivon elämääni. Ja mielenkiinnolla katson, muutunko minä tai blogini tämän treenin myötä.

Oudon vaarallinen lasi aamupalalla

Aivot oppivat rekisteröimään ympäristöstä kaiken, etenkin kaiken, mikä voi olla vaarallista. Ja se, mikä on aivojen mielestä vaarallista määräytyy suureksi osaksi yksilön kokemusten perusteella.

Talvisella Tallinnan-matkallamme havaitsin tämän ihan konkreettisesti lapsesta. Olimme aamupalalla lasten kanssa Telegraaf hotellin alakerrassa. Viisivuotiaamme otti käteensä vesilasin ja jähmettyi, kuin olisi nähnyt jotain kamalaa. Sitten hän sanoi:

Oudon vaarallinen lasi

Oudon vaarallinen lasi. Mietin hetken. Meinasin sanoa, että se on ihan tavallinen lasi, juo nyt, kunnes muistin: Aivan samanlaiseen lasiin ja tähän paikkan liittyy tarina.

Pari-kolme vuotta sitten olin lasten kanssa Tallinnassa samassa hotellissa. Aamupalalla silloin parivuotias tyttäremme joi vesilasista jossa oli pari appelsiinin lohkoa. Yhtäkkiä kuului kamala räsähdys ja lapsen suu oli täynnä lasinsiruja. Lapsi oli kokeillut purra lasissa olevaa appelsiinia ja lasi rätsähti hänen suuhunsa.

Minä säikähdin ensin räsähtävää ääntä ja sitten lasinsiruja pienen suussa. Säikähdin huomattavasti enemmän kuin lasin kappaleita suussaan ihmettelevä lapsi. Taisin huudahtaa ja näyttää aika kauhistuneelta. On hyvin mahdollista, että tytär säikähti lopulta enemmän äitiään ja äkkipikaista reaktiotani kuin nieltyinä hengenvaarallisia lasinsiruja.

Kun kerroin hänelle siitä mitä silloin vuosia sitten tapahtui, ei tytär edes muistanut alkuperäistä tapahtumaa, lasinsirua tai minun säikähdystä. Mutta silti tuo lasi aiheutti vaarallisen ja pelottavan tunteen.

Niin, meidän aikuisten tahaton reagointi vaikuttaa yllättävän paljon lapsiin. Ja telkkarissahan pyöriikin nyt ohjelma Kummalliset kammot. Toivottavasti kenenkään ei tarvitse osallistua ohjelmaan juomalasifobiaansa pararantaakseen…

Onko teidän perheessä outoja pelkoja tai yliherkkyyksiä?