Olen jo parikin kertaa maininnut blogissani Päivälehti-museon. Siellä on vielä vuoden loppuun asti Takapihan Tarzanit -näyttely, josta meidän lapset ainakin pitävät kovasti. Sadepäivinä menemme usein sinne leikkikoulun jälkeen viettämään aikaa. Minulle siellä on pitkät rivit uusimpia aikakausilehtiä ja lapsille näyttelyalue, jossa voi kiipeillä Tarzanin tyyliin.
Tuntuu, että olen turtunut jatkuvasta kuvavirrasta, joka joka päivä pulputtaa verkkokalvoille. Ehkä sen takia valokuvaaminenkin tuntuu välillä turhalta. Kuvat, hienotkin, ohitan usein vilkaisulla. Lapset sen sijaan jaksavat vielä katsoa kaikkea kiinnostavaa läpitunkevan tarkasti.
Muutama päivä sitten poika kuvaili tismalleen, millaiset hiukset ja vaatteet viidakon kasvatilla Tarzanilla täytyy olla. Tärkeän roolin sai hiusten sävy, vaatteen materiaali ja likatahra reidessä. Tahraa piti kuvailla monin sanakääntein kuten ”tikkuinen” ja ”sellainen jonka reunat on kuin harja”.
En tuolla hetkellä aivan ymmärtänyt, mitä lapsi tarkoitti. Mutta kun näin Helsingin kaupunginteatterin edustalla Tarzan Disney -seikkailumusikaalin mainoksen, ymmärsin.
Pojan silmät kimalsivat nähdessään tutun kuvan, joka oli tehnyt suuren vaikutuksen.
Niinpä koko esityksen ajan, viidennen penkkirivin tienoilta kuului hiljaa utelias kuiskaus ”Äiti, mutta onko tuo ihan oikea Tarzan?”. Lapset olivat haltoissaan musikaalista.
Muutama surullinen ja pelottava kohta jäi askarruttamaan. Hyvä niin. Tunteiden harjoittelu onkin hyvä nakki taiteelle.
Itsekin nautin esityksestä, sillä jopa minä, ”turtasilmä”, löysin kiinnostavaa katseltavaa (jättikukat!).
”Oikealla” Tarzanilla ei muuten ollut tahraa reidessä.
”No, voihan sitä viidakossakin käydä pesulla: vesiputouksessa.” päätteli poika.
Suosittelen!
Share This
