Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten nyky-yhteiskunnassa meitä kannustetaan jatkuvasti etääntymään toisistamme. Ihmisille opetetaan yhä enemmän omien rajojen suojelemista, vetäytymistä ja sitä, ettei toisten elämään pitäisi “puuttua liikaa”. Ajatellaan, että turvallisinta on pitää tietty etäisyys muihin ihmisiin, jotta kukaan ei kokisi epämukavuutta.
Mitä jos ihmisten pahoinvoinnista johtuukin juuri siitä, että yhteys toisiin ihmisiin on vähentynyt? Nykyään esimerkiksi ajatellaan helposti, ettei toiselta ihmiseltä pitäisi kysyä liian henkilökohtaisia asioita, eikä toista saisi koskettaa. Ei pitäisi kysyä lapsitoiveista, surusta, vaikeista elämäntilanteista tai edes siitä, miten toinen oikeasti voi, koska pelätään, että kysymys saattaa tuntua pahalta. Tarkoitus on varmasti hyvä: halutaan välttää loukkaamasta tai aiheuttamasta toiselle epämukavaa oloa.
Mutta onko jatkuva varovaisuus samalla vienyt meitä kauemmas toisistamme? Ihminen ei nimittäin tarvitse täydellisiä sanoja tullakseen kohdatuksi. Me emme tarvitse aina asiantuntijoita, valmiita kaavoja tai oikeaoppisia reaktioita. Usein kaikkein merkityksellisintä on yksinkertaisesti se, että toinen ihminen uskaltaa nähdä meidät, pysähtyä hetkeksi ja olla aidosti läsnä. Tärkeämpää kuin oikeat sanat, on ihmisen intentio. Ja useimmiten ihmiset tarkoittavat hyvää.
Uskon, että ihmiset viestivät toisilleen paljon enemmän kuin vain sanojen kautta. Kohtaamisessa tapahtuu jatkuvasti asioita, joita ei voi selittää järjellä. Katse, äänen sävy, kosketus, kiinnostus ja läsnäolo vaikuttavat hermostoomme paljon syvemmin kuin usein ymmärrämmekään.
On myös asioita, joita ei voi oppia pelkästään opettamisen kautta. Niitä opitaan tavallisessa elämässä, tavallisissa ihmisten välisissä kohtaamisissa. Jos jokainen asia siirretään asiantuntijoille, ohjeille ja oikeaoppisille toimintamalleille, kadotamme helposti jotain hyvin inhimillistä. Ja uskon, että kun tällä tiellä mennään liian pitkälle, siitä alkaa syntyä myös uusia ongelmia.
Sama ilmiö näkyy mielestäni myös siinä, miten nykyään suhtaudutaan raskauteen.
Monissa kulttuureissa – myös Suomessa ennen vanhaan – raskautta pidettiin pyhänä. Kun ihminen näki raskaana olevan naisen, hän halusi siunata raskautta, koskettaa vatsaa, kysyä vauvasta ja toivottaa uuden elämän tervetulleeksi tähän yhteisöön. Siinä ei ollut kyse tungettelevuudesta, vaan yhteydestä. Ajatuksesta, että lapsi ei synny vain yhdelle perheelle, vaan osaksi yhteisöä ja maailmaa.
Nykyään tällainen kohtaaminen nähdään usein lähes vääränä. Ihmisiä jopa kannustetaan torjumaan tällaiset tilanteet nopeasti. Korostetaan omia rajoja ja sitä, ettei kenelläkään ole oikeutta tulla liian lähelle.
Totta kai jokaisella ihmisellä on oikeus päättää omista rajoistaan. En tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi hyväksyä kaikki. Mutta joskus mietin, mitä tapahtuisi, jos emme automaattisesti tulkitsisi jokaista lähestymistä uhkana tai epäkohteliaisuutena.
Entä jos pysähtyisimme hetkeksi kysymään itseltämme, miksi jokin tilanne herättää meissä niin voimakkaan reaktion? Miksi tavallinen inhimillinen kiinnostus tuntuu joskus turvattomalta? Miksi yhteys tuntuu niin vaikealta? Miksi olemme alkaneet pelätä toisiamme?
Uskon, että yhteyden puute näkyy tällä hetkellä koko yhteiskunnassa. Elämme ajassa, jossa ihmiset kokevat valtavasti yksinäisyyttä, irrallisuutta, masennusta ja merkityksettömyyden tunnetta. Samaan aikaan meitä kuitenkin kannustetaan jatkuvasti rakentamaan lisää etäisyyttä toisiin ihmisiin.
Minä uskon, ettei ihminen ole luotu elämään täysin erillään muista. Meidän hermostomme rakentuu yhteydessä toisiin ihmisiin. Turvallisuus syntyy yhteydessä. Myös paraneminen tapahtuu usein yhteydessä. Ihminen tarvitsee tunnetta siitä, että hän kuuluu johonkin, että hänet nähdään ja että hän voi jakaa elämäänsä muiden kanssa ilman jatkuvaa pelkoa siitä, sanoiko joku väärin tai kysyikö liikaa.
Mielestäni meidän ei tarvitse olla toisillemme täydellisiä. Riittää, että olemme enemmän läsnä toisillemme.
Ehkä meidän pitäisi välillä ottaa askel taaksepäin ja palata hieman yksinkertaisempaan maailmaan. Sellaiseen, jossa ihmiset uskalsivat kysyä, kohdata, koskettaa ja välittää toisistaan.
Yhteyden tunteen tavoittaminen on yksi tärkeimmistä asioista, mitä Free to Heal®️ -menetelmässä harjoitellaan ja opitaan. Tuhannet ihmiset ovat nähneet, miten yhteys itseen ja muihin voi vaikuttaa jopa fyysiseen terveyteen.
Mitä mieltä sinä olet? Oletko itse huomannut, miten yhteyden puute tai aidot kohtaamiset vaikuttavat hyvinvointiin?
