Hoitoa kaikille

Tämä taisi olla ensimmäinen kesäviikonloppu ilman kesäsuunnitelmia. Aika on ollut yhtä hemmottelua, jokaiselle perheenjäsenelle. Täydellistä.
Minusta on ollut lasten saamisen jälkeen älyttömän mukavuudenhaluinen kehoni suhteen. Olen välttänyt kaikenlaista kipua ja repimistä. Miksi ihmeessä maksaisin kuntosalin kuukausimaksua, kun teen ainakin sata toistoa päivässä, tosin itkevillä ja rimpuilevilla painoilla?
En ole urheillut säännöllisesti vuosikausiin. Olen luottanut hyötyliikuntaan ja hyviin geeneihin. Kolmekymppisellä ei kai ole varaa heittäytyä edellämainittujen varaan, vaan olisi aika löytää liikunnan ilo uudelleen. Aloitin löytöretken perjantaina.
Menimme Reinon kanssa ystäväni Oona Kivelän pitämälle Power Night Out -tunnille Gymille.

Tunnin jälkeen Oona jatkoi hommia meidän lasten kanssa. Hän tuli yökylään lastenhoitajaksi. Me pääsimme pitkästä aikaan kahdestaan ulos pariskuntana. Kävimme illallisella ja parilla drinkillä.
Näin kauan kesti, että tulin ajatelleeksi ystävän pyytämistä yökylään lapsenvahdiksi. Sehän on oikeastaan ainoa vaihtoehto, jos haluaa unohtaa kotihommat edes pieneksi hetkeksi. On ärsyttävää olla juhlissa ja samalla miettiä, onkohan lastenhoitaja jo saanut tarpeekseen, tai milloin hoitajan viimeinen yöbussi menee.
Jos baari-illan jälkeen joku laittaa aamupalan pöytään ja pikkukakkosen pyörimään, saavat vanhemmat nukkua, tai vähintäänkin loikoilla, kriittisen hetken puoli seitsemän ja yhdeksän välillä. Ja se on suurenmoista ylellisyyttä.
Olen aina ihaillut lasten kanssa työskenteleviä ihmisiä, kuten Oonaa. Yleensä heiltä saa hyviä vinkkejä, tukea ja perspektiiviä lastenkasvatukseen. Tällä kertaa supernanymme otti vapauden käyttää kyseenalaisiakin kasvatusmetodeja, onhan kyse kummilapsista eikä maksavista asiakkaista…

Ja temppuhan toimi. Kukaan ei itkenyt inahdustakaan ja päät olivat tyynyissä tasan nukkumaanmenoaikaan. Tosin muutama mansikka oli kadonnut mystisesti tytön kupista. Mansikkatahrat yöpaidassa auttoivat kuitenkin pääsemään näpistelijän jäljille…
 

Lauantaina hoidimme virkistyneinä puutarhaa ja muita kesähommia (järvessä uiminen) pois alta.
Sunnuntaina hoidin sieluani minulle tärkeillä asioilla. Huomasin sattumalta Hesarin menotiedoista, että Vermon raviradalla oli poninäyttely. Olisihan ihanaa, jos lapsetkin innostuisivat ratsastuksesta, joka oli ykkösharrastukseni ala-asteen ajan.

Päätin, että syksyllä aloitan ratsastuksen (taas) uudelleen. Kannattaakohan tätä edes sanoa ääneen? Mutta siis oikeasti, aloitan. Kunhan löydän oikean paikan ja hevosen. (Haluaisin ratsastaa aina samalla hevosella, koska haluan oppia tuntemaan ratsuni.)

Raviradalta ehdimme vielä iltapäiväksi rannalle hoitamaan ystävyyssuhteita, sekä minun että lasten. Pojan koulukavereiden vanhempien kanssa ystävystyminen on ollut erittäin kannattavaa. Ystäväpiirini on laajentunut huimasti.
Lauran ja Danielin äiti on espanjalainen. Olen onnellinen, että minulla on vihdoin hyvä ystävä, jonka kanssa voin puhua toista äidinkieltäni, samalla kun lapset tekevät omia juttuja keskenään. On tärkeää, että lapset kuulevat minun puhuvan espanjaa. Se auttaa heitä ymmärtämään, että tämä suomi ei ole kaikki kaikessa.
Huomenna alkaakin lasten viimeinen lomaviikko, kevyitä paineita lomalistan viimeisten kohtien ruksimisesta on havaittavissa. Mahdollisuuksien rajoissa kuitenkin mennään eikä stressata, sillä itse olen huomenna taas kesätöitteni kimpussa.
Ihania kesähetkiä!