Lasten pelaamisesta on puhuttu paljon viime aikoina. On muodostunut kaksi leirikuntaa: Sinkkosen kannattajat, joiden mielestä pelaaminen on pilaamassa kokonaisen sukupolven ja nuoremmat asiantuntijat ja heidän seuraajansa, jotka ovat sitä mieltä, että pelaaminen on ok, eivätkä lasten ongelmat, kuten agressiot tai empatiakyvyn puute johdu välttämättä pelaamisesta vaan ne ovat vain yhteydessä toisiinsa.
Tiede ei vielä ole siis selvittänyt, ovatko lasten ongelmat pelien syytä, vai onko niin että lapset joilla on tietynlaisia haasteita ovat alttiimpia ajautua pelihäiriöön.
Itse olen sitä taas kerran sitä mieltä, että molemmat osapuolet ovat oikeassa ja väärässä. Uskon, että maailma voisi olla parempi paikka lapsille, jos digipelejä, pädejä ja virtuaalilaseja ei olisi koskaan keksitty. Toisaalta pelit ovat nyt osa todellisuuttamme eikä niitä saa enää pois millään. On opittava elämään näiden digihoukutusten kanssa – Ja se voi olla mahdollisuus viedä meidän henkistä kehitystämme eteen päin.
Olen myös varma siitä että pelit aiheuttavat hyvinvoinnin kannalta haitallisia muutoksia lasten aivoissa ja toisaalta olen varma, että lapset joilla on esimerkiksi traumoja tai käsittelemättömiä sisäisiä ristiriitoja ovat alttiimpia ajautumaan pelaamaan ongelmaksi asti.
Ehkä minäkin olin pelihäiriöinen lapsi
Monet ikäiseni sanovat, ettei heidän lapsuudessaan pelattu. Minä muistan asian toisin. Toki hiihdin, ratsastin, leikin mutalammikoissa ja rämysin metsässä. Mutta kaiken sen lisäksi pelasin.
Sain Nintendon kahdeksanvuotiaana ja muistan, miten saatoin pelata tuntikausia. Laitteen mukana tuli kasetti, jossa oli kolme peliä. Super Mario, Tetris ja jokin jalkapallopeli. Ja pelasin välillä päiväkausia. Onneksi en tiennyt, että laitteeseen olisi voinut ostaa uusia pelejä, joten välillä laite unohtui kuukausiksi. Välillä uhrasimme kauniita kesäpäiviä parhaan ystäväni kanssa kellarissa miinaharavaa tietokoneella pelaten. Sentään saimme vitamiineja sillä söimme jäisiä viinimarjoja vieressä olevasta pakastimesta.
Myös GameBoyta ja sellaista pienempää kannettaavaa pelikonetta, jossa Snoopy pelasi tennistä pelasin aivan maanisesti ala-asteikäisenä. Sitten pelaaminen loppui pariksi vuodeksi. Pelaaminen jatkui minun ollessa neljätoistavuotias, kun sain kännykän ja pelasin matopeliä tuntikausia. Myös sudokuita olen pelannut joskus puhelimella aivan liikaa.
En muista, että pelaamistani olisi koskaan rajoitettu tai säännöstelty. Toisaalta minulla oli myös paljon harrastuksia, enkä muista lintsanneeni harrastuksesta pelin takia. Mediapaastosin ihan luonnostaan, sillä välillä pelit jäivät kuukausiksi, esimerkiksi kun innostuin käsitöistä. Silloin tein kaiken vapaa-ajan ristipistotöitä tai neuleita. Välillä myös käytin kesäpäivät lukien Viisikkoja. Oliko se yhtään terveempää, en tiedä.
Uusi lähestyminen lasten pelaamiseen
Paljon on puhuttu siitä, että vanhempien pitäisi tutustua lasten pelimaailmaan ja että lasten kanssa tulisi puhua peleistä. Meillä tätä on tehty jonkin verran. Puolisoni eli lasten isä pelaa ”onneksi” itsekin pelejä, joten hän tuntee pelit minua paremmin. Mutta minäkin olen saanut hieman urkittua tietoa peleistä. Täytyy myöntää, että tekee tiukkaa kiinnostua pelien sisällöstä.
Meillä ei lasketa tarkkaan lasten ruutuaikaa, eikä pelaamista ole (vielä) mitenkään muutenkaan säännöstelty. Peliaikaahan voisi kätevästi rajoittaa sopimalla pelipäivät tai tietty aika, jonka päivittäin saa pelata.
Meillä asia on hoidettu hieman toisin. Olen puhunut lasten kanssa avoimesti mutta ikätasoisesti pelaamisen vaikutuksista aivoille, mielelle ja niiden kautta ihmisen hyvinvoinnille.
Pelikeskustelun myötä voi myös selittää lapselle, että se mitä ajattelemme tai haluamme ei ole aina meille itsellemme parhaaksi. Tämän ajatuksen kun sisäistäisi nuorena niin voisi olla hyötyä vaikka missä elämän osa-alueissa! Sama periaatehan pätee esimerkiksi alkoholiin, ruokaan, laihduttamiseen tai mihin vaan herkästi addiktoivaan aineeseen tai asiaan.
Minä uskon, että tämä on paras tapa ehkäistä mahdollisia pelaamisen aiheuttamia ongelmia nyt ja tulevaisuudessa. Tämä lähestyminen on myös mahdollisuus kehittää lapsen itsetietoisuutta.
Koukuttavat pelit voivat olla mahdollisuus kehittää itsetietoisuutta
Olemme pelaavan lapsen kanssa yhdessä lukeneet pelaamista ja pelaamisen vaikutuksia koskevia uutisia. Esimerkiksi Ylen sivuilla julkaistu artikkeli jossa kerrotaan, miten pelit kehitetään koukuttaviksi, luettiin meillä erittäin tarkkaan. Keskustelu aiheesta jatkui monta päivää, kun havaitsimme arjessa esimerkkejä, joissa on käytetty artikkelissa mainittuja psykologisia keinoja.
Pelit on tehty sellaisiksi, että niiden maailmaan on helppo upota totaalisesti. Masennus, yksinäisyys, tylsyys ja mitkä vaan negatiiviset tunteet unohtuvat hetkessä kun peli lähtee käyntiin. Pelaamisesta voikin helposti kehittyä keino paeta omia tunteita.
Mutta tästä kaikesta voi puhua lapsen kanssa! Helppoahan se ei ehkä aina ole, sillä keskustelu vaatii, että aikuisetkin ovat kehittäneet itsetietoisuuttaan. Aikuisten vastuulla on auttaa lasta tunnistamaan tunteet ja mieliteot ja auttaa käsittelemään ne eheyttävällä tavalla. Näkisin, että jos lapsi kykenee tunnistamaan tunteensa ja mielitekonsa, on pelaaminen silloin tällöin ihan ok.
Voimme kuitenkin olla kiitollisia, että koukuttavat pelit antavat meille mahdollisuuden pohtia tällaisia asioita, kuten itsetietoisuuden kehitys. Pelihimolle voi suorastaan olla kiitollinen. Välillä keskustelu saattaa lähteä käyntiin megaraivareista, koska lapsi haluaisi taas pelata, mutta raivarit ovat vain pieni paha siihen hyötyyn verrattuna, jonka tämän itsetietoisuusasian sisäistämällä voi tavoittaa. Tunteiden ja halujen tunnistamisen oppiminen on edellytys hyvinvoinnille. Kuten myös sen ymmärtäminen, että tunteet ja mieliteot ovat ohimeneviä tiloja, joihin ei tarvitse samaistua eikä niiden pillin mukaan ei tarvitse tanssia. Jos tätä taitoa pääsee opettelemaan jo lapsena, voi aikuisena olla varsinainen guru!
Jokaisen lapsen ja aikuisen tulisikin harjoitella itsetietoisuutta päivittäin, ainakin jos tavoitteena on elää niin että elämämme ja tekomme aidosti tukevat hyvinvointiamme. Jo lapsena aloitettu harjoittelu ei varmasti mene hukkaan, sillä näyttää siltä, että arki ja maailma kehittyvät niin että ympärillämme on jatkuvasti enemmän stressitekijöitä, kun lapsi aikuistuu, tulee hän kohtaamaan vielä lukuisia muitakin koukuttavia asioita kuin pelit.
Paras ystäväni Oona Kivelä onkin keksinyt mahtavan sanonnan, jossa kiteytyy itsetietoisuuden ydin:
Voin hyvin, kun tiedän miten voin.
23.4.2018
Tosi fiksua pohdintaa! Pelit voivat olla myös todella kehittäviä, joten kokonaan niitä ei mielestäni tarvitse rajoittaa. Lasten kielitaito varsinkin kehittyy todella nopeasti pelaamisen kautta. Mutta liika on tietysti liikaa.
23.4.2018
Kiitos. Joo, me ollaan löydetty myös tosi hyviä pelejä. Dragon Box -matikkapeli on esimerkiksi aivan loistava.
23.4.2018
Tosi hyvä kirjoitus! Meillä on pikku kakkosen sovellus ladattuna… Oisko muita hyviä kehittäviä pelivinkkejä?
23.4.2018
Tosiaan se Dragon Box -matikkapeli on hyvä ja Ekapeli lukemaan opettelevalle.
23.4.2018
Vinkkaan kysyjälle Oppi ja Ilo-sarjan pelejä
23.4.2018
Itse ajattelen laitteilla pelaamista paljon myös fyysisen terveyden näkökulmasta. Varsinkin langattomien laitteiden säteily on lukuisten tieteellisten tutkimusten valossa hyvin haitallista terveydelle monin tavoin. Niinpä meillä ei ole WLANia enkä anna lasteni pelata kännyköillä kuin joskus harvoin kännykän ollessa lentotilassa. Tietokoneissa meillä on langalliset yhteydet nettiin. Tietsikoilla lapset saavat luvan kanssa pelata kohtuudella, mutta kannustan mieluummin muiden harrastusten pariin.Tässä aiheesta lisää:https://sateileeko.wordpress.com/2017/06/25/langattomien-laitteiden-10-terveyshaittaa/
24.4.2018
Langattomilla laitteilla on niin paljon terveyshaittoja, etten anna lasteni pelata niillä. Tietokoneella sen sijaan kohtuudella. Langattomien laitteiden säteilyn haitoista valaisevaa tietoa tästä linkistä: https://sateileeko.wordpress.com/2017/06/25/langattomien-laitteiden-10-terveyshaittaa/
24.4.2018
Vielä tuosta onko rajoitettu ruutuaika hyvä ja tarpeellinen juttu vai ei: Itse pidän yleisesti ottaen tärkeänä, että lapsille laitetaan rajattu ruutuaika, joka olisi mieluiten enintään pari tuntia päivässä. Esim silmälääkäritkin ovat hyvin tietoisia siitä, mitä pelkästään jo liika ruudun tuijottelu aiheuttaa .
”Lasten ruutuaika ei saisi ylittää paria tuntia päivässä, sanoo silmälääkäri: ”Laitteiden tuijotus on jo nyt lisännyt lasten silmävaivoja, emmekä tiedä, mitä puhelin ja tietokoneet oikeasti tekevät silmille” ”
”LASTEN näköhäiriöt ovat lisääntyneet, kertoo silmälääkäri Aurora Heickell.
Heickell on huolestunut lasten ruutuajan kasvusta ja sen vaikutuksesta silmiin.” ”Kun tuijottaa lähelle, silmät ovat hirveässä rasitustilassa. Liiallinen ruutuaika on ehdottomasti rasite silmille.”
Heickell kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan maanviljelijöillä ja kalastajilla esiintyy vain vähän likinäköisyyttä, koska he katsovat hyvin paljon kaukaisuuteen.
TYYPILLISIÄ tietokoneen ja älylaitteiden liiallisesta katselemisesta seuraavia vaivoja ovat silmäkivut, näköhäiriöt, silmien punoitus ja kuivuminen sekä päänsärky ja niskasärky.
”Kaikki nämä oireet ovat lisääntyneet huomattavasti. Kun vanhemmat tulevat vastaanotolle huolestuneina lapsen päänsärystä, ehdotan olemaan viikon ilman laitteita”, Heickell kertoo.”
Seuraavassa kirjoituksessa aiheesta tarkemmin: https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005487041.html?share=ce0da388cd34f27de7b921a6846abadf
25.4.2018
Mä olen itse lapsena tuijottanut ruutuja ihan hulluna ajoittain, eikä näössäni ole ikinä ollut mitään vikaa. Uskon, että näköhäiriöihin on myös muita syitä kuin laitteet. Ja se, että meillä ei ole ”ruutuaikaa” ei tarkoita sitä, että lapset saisivat käyttää digilaitteita rajoittamattomasti (toisin kuin minä lapsena). Vaan ruutuaika katsotaan joka kerta tapauskohtaisesti. Usein myös kysyn lapselta, kun hän aloittaa pelin että kuinka kauan aikoo pelata. Tämän olen kokenut tosi tehokkaana, lapsi saa silloin itse miettiä, mikä on hyvä ja myös kokea, miten vaikea on lopulta lopettaa silloin kun päätetty aika on mennyt umpeen.
25.4.2018
Tottakai näköhäiriöihin on myös muita syitä kuin laitteet. Kuitenkin uskon silmälääkärien näkemykseen, että tilastollisesti ajatellen moni nuori päätyy kärsimään silmävaivoista ja näköhäiriöistä, päänsäryistä jne, koska viettää liikaa aikaa ruudun ääressä. Eihän tupakoitsijoistakaan jokainen saa keuhkosyöpää, mutta silti voidaan sanoa , että tilastollisesti ajatellen tupakanpotto altistaa keuhosyövälle ynnä monille muille sairauksille. Se, että löytyy jopa suht kunnossa olevia ysikymppisiä tupakoitsijoitakin ei mitenkään kumoa tätä tilastollista syy- ja seuraussuhdetta.
Varmaan moni muukin kuin sinä (te)tarkoittaa ruutuajalla sitä, että lasten aika ruutujen ääressä on ainakin jollakin tavalla rajoitettu ja sallittu määrä ruusuilla voi vaihdella tosiaan päiväkohtaisesti. Harvalla varmaan on joku ihan tietty aina sama tasamäärä jokaikiselle päivälle. Aikoinaan lastemme koulun rehtori suositteli samaa (Wilman kautta) kuin tuo silmälääkärikin eli, että ruutuaika ei ylittäisi yleensä sitä kahta tuntia päivässä. rehtori suositteli myös, että joka viikko olisi lisäksi joitakin ihan ruutuvapaita päiviäkin. Olin tosi iloinen tuon rehtorin valveutuneisuudesta ja huolenpidosta. Luulisin kuitenkin, että tosi harvassa perheessä tuohon suositukseen nykyisin päästään. Paljon on niitäkin perheitä, joissa laitteita pidetään kätevinä nuorten/lastenvahteina, jotta aikuiset voivat keskittyä omiin juttuihinsa ja tällöin ei usein jakseta pitää mitään rajoja. Onhan se helppoa aikuisille, muttei tosiaankaan terveellistä lapsille.
Tuo, että etukäteen kysyt lapselta hänen aikomuksistaan ja sitten pidätte yhdessä kiinni yhdessä sopimastanne ajasta kuulosti monin tavoin fiksulta jutulta! 🙂
Silmävaivojakin huolestuttavampana pidän tosiaan sitä, että langattomien laitteiden mikroaaltosäteilyn on todettu jo lukuisissa tutkimuksissa altistavan mm aivokasvaimille, kivessyövälle, siittiöiden määrän vähenemiselle, luun haurastumiselle jne. Tekee ihan pahaa, kun näkee monien lasten pelaavan kännyköillä siten, että ne eivät ole lentotilassa, vaan mobiilidata on päällä. Tällöin säteilytasot nousevat puhelutilanteitakin korkeammiksi ja vaikuttavat haitallisesti lasten elimistöön.Nuoriso pitää myös kännyköitä auki olevina taskuissaan eikä tajua miten epäterveellistä sekin on. Monissa muissa maissa kuin Suomessa näistä asioista puhutaan jo paljon avoimemmin kuin Suomessa ja viranomaisetkin ovat ryhtyneet toimiin. Esim Ranskassa kouluihin on tullut yläasteelle asti kännykän käyttöön kielto lapsille ja päiväkodeissa ei pikkulapsia saa altistaa WLAN-säteilylle. Sen sijaan suositaan kiinteitä yhteyksiä. Toivottavasti tietoisuus näistä langattomien laitteiden ja mikroaaltosäteilyn haitoista tulee Suomessakin vielä lisääntymään ja viranomaisetkin alkaisivat maassamme toimia kuten Euroopan ympäristökeskus suosittelee eli varovaisuusperiaatetta noudattaen.
3.5.2018
Hyvää pohdintaa! Itse pidän pienten lasten osalta tosi tärkeänä nimenomaan hyvien ja ikätasolle sopivien pelien valintaa.
Ja tämähän ei tarkoita vain ikärajoja, vaan myös niitä peliin rakennettuja koukuttavia elementtejä, lisäostoja, mainoksia ym.
Jos valitsee lapselle pelejä, jotka sisältävät mahdollisimman vähän ”haitallisia” juttuja, ei sitä ruutuaikaakaan tosiaan tarvitse niin paljon surra vaan pelistä voi koitua hauskuuden lisäksi hyötyäkin.
Itse päädyin aikanaan yksinkertaisesti testaamaan pelejä systemaattisesti itse ja päättämään sen perusteella, sopivatko ne lapselleni vai eivät. Blogistani löytyy vinkkejä muille vanhemmille. 🙂
3.5.2018
Kiitti, laitatko vielä linkin postaukseen jossa kerrot hyväksi toteamiasi pelejä!
2.5.2018
[…] viime viikolla lasten digi-pelaamisesta ja sen seurauksista. Vaikka aiheeni käsitteli aihetta pelihäiriöiden näkökulmasta, moni […]