Muistan lapsena olleeni ala-asteen luokan kanssa Kuopion VB-galleriassa. Teimme siellä omat neulanreikäkamerat ja kehitimme valokuvia. Tämä on heijastunut muistini verkkokalvolle ikuisiksi ajoiksi. Pimiö, neulanreikäkameran toiminta ja valokuvien kehittäminen oli taianomaista!
Olin innoissani, kun lapsen kaverin isä ehdotti keväällä, että osallistuisin poikamme kanssa Annantalon pimiötyöpajaan. Varasin paikan työpajaan heti. Olen sitä mieltä, että valokuvan fysikaaliset perusperiaatteet ovat yleissivistystä, jotka jokaisen pitäisi edes etäisesti tuntea. Mitä pienempänä asian omaksuu – sitä parempi. Joten eräänä sunnuntaina suuntasimme pojan kanssa kohti lasten ja nuorten taidekeskusta.
Teimme ensin neulanreikäkameran eli camera obscuran pikkusiskon kenkälaatikosta. Teippasimme kameran takaseinälle valokuvauspaperin ja suuntasimme Annantalon pihalle.
Ensimmäiset valokuvat ylivalottuivat. Kolmannella yrityksellä saimme selville, että kameramme valotusaika tuossa säässä oli ”vain” kaksi minuuttia.
Ehdimme lapsen kanssa ottamaan kolme valokuvaa. Kehitimme kuvat itse pimiössä negatiiveiksi, jotka skannattiin ja käännettiin lopulliksi kuviksi.
Seitsenvuotiaan mielestä homma oli ”ihan kivaa”. Hauskinta taisi olla pimiö ja sen pilkkopimeä eteinen, jossa oli hauska haahuilla sokkona.
Joskus harrastukset ovat tärkeämpiä vanhemmalle kuin lapselle. Tämä jäi yhteen kertaan, ellei poika itse ehdota että haluaa mennä uudelleen. Aion silti vielä myös pikkusisaruksen työpajaan, yleissivistyksen tähden.
Lisäksi innostuimme sen verran, että aiomme kokeilla camera obscuran rakentamista meidän kotona makuuhuoneeseen. Siinä pääsee näkemään, mitä kameran sisällä oikeasti tapahtuu, eli kuinka ikkunasta näkyvä maisema taittuu huoneen takaseinälle.
Hauskaa lauantaita!
