Superviikonloppu

Helatorstaina me vanhmemmat menimme yöreissulle Turkuun. Tapasin siellä Maija-ystävääni, joka on sitten viime näkemän saanut lapsen. Ja minä kaksi. Silti juttu jatkui saumattomasti siitä, mihin se viimeksi jäi.
Koska kotiin jäi ”äiti, äiti älä lähde” -kuoro. Päätin, että Turusta palattuani, hyvitän kaiken olemalla superläsnäoleva superäiti. Ja olinkin!
Näin se sujui:
Perjantai

• Päivälehden museo, Takapihan Tarzanit -näyttely (lasten suursuosikkipaikka, suosittelen!)
• Putte’s Bar and Pizza (saa myös gluteenitonta pizzaa)
• Leffailtajatkot kahden ystäväni ja kuuden lapsen voimin. Herkkuina jäätelöä ja pop cornia.

Lauantai

• Pihaleikkejä
• Pyöräretki rannalle ystävien kanssa

Sunnuntai

• Yhdistetty tutkimus-, frisbeegolf- ja uimaretki Sipoon metsiin

Onnistuin läsnäoloharjoituksessani niin hyvin, että jopa ohikulkija noteerasi sen. Lauantai-iltana ystäväni Lauran ja lasten kanssa narua hypätessä, ohikulkija tuli kehumaan, että kylläpä me äidit leikimme hienosti lapsiemme kanssa.
Kommentti tuntui imartelevalta. Mutta mistä huomio kertoo? Ovatko puhelinta tuijottavat vanhemmat siis tyypillisempi näky kuin leikkivät? Tiedän kyllä kumpaan ryhmään haluaisin kuulua, vaikka en aina siltä näytäkään…
Sunnuntaina minä ja Reino sen sijaan saimme palautetta paheksuvan katseen muodossa, ironista kyllä, juuri sellaiselta puhelinta räpläävältä vanhemmalta.

Sillä me ollaan ne aikuiset, jotka hyökkää lasten kiipeilytelineisiin!

*Kengät Crocs (saatu)
*Lasit  Carrera (saatu)