Ajatuksia ahdistelukeskustelusta – Älä käytä sanaa uhri

Ilmiön kääntöpuolet

Alitajuntamme käsittelee 11 miljoonaa bittiä sekunnissa, kun tietoinen mieli kykenee prosessoimaan tietoa vain 10-60 bittiä sekunnissa. Tämä tarkoittaa sitä, että alitajuntamme tekee enemmän johtopäätöksiä itsestämme, ympäristöstämme ja ympärillämme olevista ihmisistä kuin me itse ikinä tajuammekaan. Valitsemme puolison, ystävät ja myös vihamiehet sekunnin murto-osassa, ennen kuin itse olemme ehtineet tehdä minkäänlaisia tietoisia johtopäätöksiä.

Yksi parhaista lukemistani parisuhdeoppaista, Kaikki se rakkaus joka sinulle kuuluu, avaa tätä teemaa ymmärrettävästi. Uskon saman teorian pätevän myös muunlaisiin ihmiskontakteihin kuin parisuhteisiin. Kirjailija-terapeutti Harville Hendrixin teorian mukaan valtavan määrän tietoa prosessoiva alitajunta valitsee meille puolisot, joilla on toisiinsa sopivat vauriot tai arvet. Usein addiktin puoliso on läheisriippuvainen tai narsistisesti käyttäytyvän puoliso alistuva. Jos tätä ei tiedosta, parisuhde todennäköisesti muuttuu molemminpuoleiseksi piinaksi tai eroon. Mutta jos tiedostaa sen, että alitajunta on tarkoituksella valinnut juuri kipukohtia triggeröivän peilin, on parisuhde paras mahdollisuus henkiseen kasvuun. Teoriaa voi soveltaa muihinkin kohtaamisisiin.

Tässä Helsingin sanomien Kuukausiliitteen artikkelissa käsiteltiin Metoo-aihetta, eli seksuaalista ahdistelua musiikinopettajan ja ahdistelun kohteeksi joutuneiden oppilaiden näkökulmista. Siinä tuotiin esille muutama asia, joista ei ole aiemmin paljoakaan puhuttu.

Uhriksi päätyy muita todennäköisemmin lapsi tai nuori, jolla on pulaa aikuisen ajasta ja huomiosta. Lapsi, jolta on vanhempi kuollut, jonka vanhempi juo ja lyö, jota joku toinen on jo ehtinyt käyttää hyväksi.

Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että ahdistelun tai kaltoinkohtelun kohteeksi joutunut olisi syyllinen. Tämä fakta ei tee myöskään ahdistelua yhtään sen hyväksyttävämmäksi. Mutta hyvin usein ahdistelun tai kaltoikohtelun kohteeksi johtuva kokee jo valmiiksi herkästi pelkoa ja ahdistusta. Itse puhun asiasta sanalla sisäinen tasapaino. Jos sisäinen tasapaino horjuu herkästi, on alttiimpi joutumaan tietynlaisiin tilanteisiin ja toisaalta jos sisäinen tasapaino ei ole kunnossa, on myös vaikeampi puolustautua, ilmaista itseään ja vetää rajat tilanteissa joissa on riski joutua kaltoinkohdelluksi.

Eikä se ole kenenkään ahdistelun kohteeksi joutuneen syy. Kukaan ei ole itse valinnut olosuhteita joissa kasvaa alle 4-vuotiaina, kun vankin perusta tälle sisäiselle tasapainolle luodaan. Aivojen osa, limbinen järjestelmä, joka vastaa peloista ja toisaalta turvallisuuden tunteesta, kehittyy eniten neljän vuoden ikään mennessä.

Myös ahdistelijan sisäinen tasapaino on järkkynyt, ehkäpä vielä paljon pahemmin kuin ahdistelun kohteeksi joutuneella. Ahdistelija ja ahdistelusta ahdistuva ilmentävät siis saman ongelman kääntöpuolia. Jos haluamme muutosta yhteiskuntaan, tämä on se epäkohta mikä kannattaa korjata. Miten se tehdään, siitä on varmasti monenlaisia mielipiteitä.

Ei vihaa vaan vastuuta

Toinen asia, joka Kuukausiliitteen artikkelissa erottui oli se, että ahdistelijan näkökulma ja ääni tuotiin kuuluviin. Hän osoitti katumusta ja pahoitteli tapahtumaa:

”Pyydän anteeksi kaikkia sanojani ja tekojani, joista joku on loukkaantunut. Se on semmoinen viesti, minkä haluan sanoa. Ja mitä tahansa, mitä olen sanonut, tehnyt ja jättänyt tekemättä tai muuten aikaansaanut, niin pahoittelen. En keksi, mitä muuta voisin tehdä. Minulta on nyt tällä hetkellä viety koko elämä [hän viittaa Turun Sanomien uutisiin asiasta], heitetty roskakoriin kaikki se, mitä olen sen elämänmuutoksen jälkeen tehnyt. Mulla ei oo yhtään ystävää, sukulaiset ei pidä minkäänlaista yhteyttä. Ei mulla oo enää jäljellä mitään. Mä olen täysin yksin sen aikaa vielä, mitä olen.”

Juttua lukiessani sain itseni kiinni siitä, että yritin lukea rivien välistä kohtaa, jossa tekijä paljastuisi ja jäisi kiinni siitä ettei tarkoitakaan mitä sanoo. Yritin etsiä kohtaa, jonka perusteella saisin todeta ihmisen olevan läpeensä paha. Mieleni yritti lietsoa vihaa häntä kohtaan. Koska en enää usko kaikkea mitä tunnen tai ajattelen, aloin pohtia asiaa tarkemmin.

Opin tunnistamaan tämän pään sisäisen vihanlietsonnan kun toimin neljän vuoden ajan maallikkotuomarina eli käräjäoikeuden lautamiehenä. Olen katsonut pedofiilejä ja raiskaajia silmiin oikeussalissa. Alkuun mietin miten ihmeessä voin katsoa silmiin ihmistä joka on satuttanut muita niin pahoin. Vaistomaisesti tunsin vihaa. Vaistot eivät kuitenkaan aina toimi hyvinvointiamme edistäen. Tajusin, että viha ei tehnyt minulle itselleni hyvää. Olin lukenut Dalai Lamat, kuunnellut Esa Saarisen ajatuksia ja tietenkin tutustunut myös Jeesuksen oppeihin, vaikken olekaan uskonnollinen. Kävin myös todella hienoja keskusteluita aiheesta kokeneiden tuomareiden kanssa.

Monet suuret ajattelijat puhuvat siitä, että kaikkia tulisi rakastaa pyyteettömästi ja kaikille tulisi antaa anteeksi. Eikä tämä missään nimessä tarkoita sitä, että heidän tekonsa olisivat hyväksyttävä. Harjoittelin myötätuntoisen rakkauden periaatteen omaksuista oikeussalissa.

Viha ei auta ketään. Tekijä voi vain pyytää anteeksi ja ottaa vastuun teoistaan. Vastuusta puhutaan tosiaan usein, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Kukaan ei voi poistaa traumaa kenenkään mielestä, vaikka tekisi mitä tahansa. Jokainen on vastuussa vain omista tunteistaan, vaikka se voikin tuntua epäreilulta. Yksi tapa ottaa vastuu on tietenkin nauttia oikeutta, mutta monet tapaukset jäävät oikeuslaitoksen ulkopuolelle.

Jos minulta kysytään, oikeuden päätöksen lisäksi tekijän vastuulla on oppia rakastamaan itseään. Sanotaan, että kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. Ahdistelijat sen sijaan taitavat kohdella muita niin kuin kohtelevat itseään – huonosti siis.

Uskon, että ihminen joka rakastaa itseään ja kokee sisäistä tasapainoa toimii automaattisesti moraalisesti oikein.

Luottamuksen puute johtaa vallan väärinkäyttöön

Väitän, että jokainen meistä tekisi samoin jos olisi kulkenut askel askeleelta ahdistelijan elämänpolun. Nyt on helppo sanoa että minä en. Mutta kukaan ei voi olla muuta kuin on. Siinä tilanteessa ahdistelija ei ole kyennyt näkemään mitään muuta tapaa toimia.

Uskon, että yksi suuri syy sille että joku sortuu ahdisteluun tai vallan väärinkäyttöön on se, että he eivät luota. He eivät luota tulevansa ymmärretyiksi, hyväksytyiksi tai rakastetuiksi. Jos tätä hyljätyksi tulemisen pelkoa ei käsittele tai kykene käsittelemään, ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa arvostus tai valta-asema väkisin.

Tilanteessa toiselle osapuolelle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin alistua. En kirjoita tähän mitään sukupuolista, mutta yhteiskuntamme on rakentunut niin, että ne soljahtavat näihin edellämainittuihin toimintamalleihin.

Tästä ilmiöstä on itseasiassa tutkimuksia elekielen saralta. Jos samassa huoneessa toinen osoittaa elekielellä valtaa ja voimaa, osoittaa toinen automaattisesti (täysin tiedostamatta) eleitä, jotka osoittavat alistumista. Olemme koko ajan siis suhteessa toisiimme ja toistemme käyttäytymiseen – jos emme ota käyttöön tietoisia keinoja vaikuttaa näihin omiin usein tiedostamattomiin reaktioihin.

Häpeää ei pidä siirtää

Mielestäni suuri ongelma suomalaisessa # memyös-adressissa on lause, jossa sanotaan että häpeän tulee siirtyä uhrilta tekijälle.

Ensinnäkin, teon kohteen ei pitäisi lähtökohtaisestikaan tuntea häpeää! Hänhän ei ole tehnyt mitään väärin! Mutta koska pulpahtaville tunteille ei voi (ainakaan heti niiden ilmaannuttua) mitään, kannattaa siitä mahdollisesta häpeästä vapautua. Kukaan ei voi työntää häpeää toisen pään sisälle. Tämä ei myöskään tarkoita että häpeän tunne olisi kenenkään oma syy. Kuten muutkin tunteet, häpeä on myös jokaisen oma kokemus, josta jokainen on itse vastuuussa.

Mutta kannattaako sitä häpeää siltikään vyöryttää seuraavalle? Onko se edes mahdollista?

Tekijät ovat usein ihan tavallisia ihmisiä, joilla on vanhemmat, ehkä myös lapsia, ystäviä, työkavereita tai ainakin jotain ihmiskontakteja. Häpeän ”siirtäminen” tekijälle on täysin hyödytöntä ja voi olla myös hyvin haitallista.

Häpeää kantava ihminen ei voi hyvin. Se että yksilö ei voi hyvin ei edistä yhteiskunnan hyvinvointia. Se mikä heille pitää häpeän sijaan vyöryttää on vastuu teoista. Ja tietenkin myös paljon myötätuntoista rakkautta ja tukea, kuten myös teon kohteille. Näillä eväillä tekijät voivat ehkä joku päivä kohdata ja käsitellä ne asiat, jotka ovat johtaneet siihen, että he ovat käyttäytyneet epäasiallisesti muita kohtaan.

Sekin vaihtoehto pitää toisaalta hyväksyä, että tekijä ei ehkä koskaan edes saa mahdollisuutta tutustua itseensä niin että voisi ottaa vastuun teoistaan, saati olla pahoillaan. Teon kohteeksi joutuneen parantumisen ei pitäisi olla missään yhteydessä tekijään.

Ei käytetä enää sanaa urhi

Yksi asia, mikä minulla särähtää todella pahasti korvaan metoo-keskustelussa on sana uhri. Uhri-sana leimaa teon kohteeksi joutuneen sielun ikuisesti jonkun omaksi. Uhri-sana leimaa ihmisen identiteetin. Ahdistelu, rikos tai onnettomuus on asia joka kohdistuu ihmiseen, mutta se ei saa leimata hänen minuuttaan. Nimittäin sanat, joita käytämme muokaavat aivojamme ja ajatteluamme.

Uhri sanaa ei tarvitse kokonaan pyyhkiä sanakirjasta. Se sopii hyvin uskonnollisiin teksteihin. Esimerkiksi lammas voi olla uhri jumallalle. Nykypäivänä käytävässä keskustelussa käyttäisin jatkossa aina sanaa kohde.

Olen eräässä tilaneessa kuullut terapeutin sanovan seksuaalisen rikoksen kohteeksi joutuneen kuullen, että tämän loppuelämä on pilalla jouduttuaan raiskauksen uhriksi. Itselläni nousivat ihokarvat pystyyn. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta määritellä toisen tulevaisuutta – ei rikoksen tekijällä, mutta ei myöskään terapeutilla tai lääkärillä.

Ilahduinkin, kun luin tämän Ylen julkaiseman artikkelin. Olen täysin samaa mieltä juttua varten haastatellun asiantuntijan kanssa. Tämän mukaan harhaluulo siitä, että raiskauksen kohteeksi joutunut tarvitsisi pitkää terapiaa voi hidastaa toipumista.

EMDR-hoidossa pyritään muuttamaan uhrin kokemuksen selitysmallia ja tulkintaa itseen. Täten esimerkiksi ajatus ”olen vaarassa” pyritään muuttamaan ajatukseen ”selvisin siitä”.

Yleisellä tasolla Häkkänen-Nyholm muistuttaa, että oli sairaus mikä tahansa, niin potilasta helpottaa tieto uskottua lyhyemmästä hoitoajasta. Se kannustaa hakeutumaan hoitoon ja auttaa myös rikoksen tekijän saattamista oikeudelliseen vastuuseen teostaan.

Ahdistelun kohteeksi joutuneen ei ole pakko rypeä koko loppuelämäänsä tuskassa. Kipeistä kokemuksista ja muistoista on mahdollista ja niistä kannattaa vapautua oman hyvinvoinnin takia. Anteeksianto ei tietenkään ole automaatti. Muistot kannattaa käsitellä niin, etteivät ne enää nykyhetkessä aiheuta negatiivisia tunnereaktioita. Silloin voi vasta sanoa ”päässeensä asian yli”.

Kun tunteet ei määrää, omat rajat on helppo pitää

Edellisessä kappaleessa on avain koko Metoo-ongelman ytimeen. Minkä tahansa kokemuksen voi kääntää voimaksi! Se ettei reagoi vaikeissa tilanteissa tunteet edellä ei tarkoita sitä, ettei omista rajoista ja oikeuksista tarvitisisi ja kannattaisi pitää tiukasti kiinni. Mutta jos sisällä on tyyni rauha, on rajojen pitäminen täysin luonnollista ja mutkatonta. Oli kyseessä tilanne, jossa pitää pitää puolensa työpaikalla tai oikeussalissa.

Teoriani on, että kun käsittelee omat tiedostamattomat ja tiedostetut seksuaalisuuteen tai kommunikaatioon liittyvät tunteet, on tulevaisuudessakin paremmin turvassa ahdistavilta teoilta ja toisaalta, jos sattuisikin joutumaan sellaiseen tilanteeseen, voi epämiellyttävästä tilanteesta päästä helpommin pois.

Kiitollisena muistoista kohti muutosta

Kaunein ja rakentavin puheenvuoro tähän aiheeseen tuli mielestäni Louhimiehen ahdistelun kohteeksi joutuneen Amanda Pilkeen suusta:

”Olen todella kiitollinen ja onnellinen elämässä ja erityisen kiitollinen miehelleni, joka auttoi 2013 minua vapautumaan kaikista raskaista kokemuksista, joita olen kokenut elokuva-alalla. Olin tuolloin ihan loppu ja hän palaili takaisin buddhalaisesta luostarista. Hän kannusti aina kaikissa tilanteissa kehittämään myötätuntoista rakkautta kaikkia kohtaan sekä anteeksiantoa. Erityisesti niitä kohtaan, jotka ovat tehneet minulle väärin, jotta todella voin vapautua kaikista painavista tunteista.”

Pilke kertoo ajatusmaailmastaan myös Helsingin Sanomien haastattelussa.

Suosittelen jokaiselle joka on kokenut minkäänlaista ahdistelua tai muuten ahdistavia tilanteita kokeilemaan tätä metodia: Kun muisto tulee pintaan, sano kiitos. Kiitoksen voi sanoa mielessä tai ääneen, mutta tärkeintä on tunne. Tämä voi tuntua aivan väärältä ja hullutlta, mutta tosiasia että jos olet tässä ja nyt, olet selvinnyt tuosta kokemuksesta. Kannattaa virittäytyä tunnelmaan ja todella tuntea syvää kiitollisuutta, jos saat tirautettua pari kiitollisuuden kyyneltä, sen parempi.

Kun olet kiittänyt tästä muistosta totea että olet selvinnyt ja olet tässä. Mieti mitä kaikkea hyvää elämässäsi on tapahtunut. Tässä hetkessäkin kaikki on täysin. Jos ahdistavaan tilanteeseen liittyy ihmisiä jotka ovat tehneet väärin sinua kohtaan, tunne myötätuntoista rakkautta heitä kohtaan. Kuvittele heidät vaikka vauvoina tai pikkulapsina, jotka tarvitsevat rakkautta, luottamusta ja hvyäksyntää. Voit myös kuvitella, mitä tilanteessa tapahtuisi, jos kaikilla siinä olevilla olisi täydellinen sisäinen tasapaino. Tilanne näyttäisi aivan toiselta!

Itse olen tällä keinolla avannut monia negatiivisia tunneloukkoja ja korjannut alitajuntaan iskostuneita ydinuskomuksia.

Seksuaalikasvatus alkaa syntymästä

Oma teoriani on, että seksuaalisuuden kehittyminen alkaa jo syntymästä. Se kytkeytyy vahvasti sukupuolielimiin, kommunikaatioon, luottamukseen ja mielihyvän tunteeseen. Yksi hyvä tapa tapa tukea tätä kokonaisuutta on harrastaa vauvan kanssa vauvojen vessahätäviestintää. Olen kertonut siitä muutamissa blogipostauksissa ja tulen kirjoitamaan vielä paljon tästä aiheesta. Toisin kuin luullaan, vauvat siis osaavat ilmaista vessahätänsä. Nyky-yhteiskunnassa tältä osin vauvan kommunikaatiotarve tukahdutetaan.

Tässä vielä kirjoitukseni siitä, miten seksuaalisuus ja kommunikaatio ovat vauvojen tukahdettujen tarpeiden takia kytkeytyneet aivoissa epämukavuuteen ja ymmärretyksi tulemisen puutteeseen.

Kirjoitan pian taas lisää tästä aiheesta!

Kiitos kaikille, jotka ovat tuoneet kokemuksensa ja rohkeat sanansa tähän aiheeseen. Tuntuu, että olemme viimeisen puolen vuoden aikana harpanneet yhteiskuntana ison loikan.

Tässä sanonta, joka kiteyttää kaiken:

If there is no enemy within, the enemy outside can do us no harm

Mitä kirjoitus sinussa herätti?

Kuva Dorit Salutskij