Läheltä piti ja piti

Näen hidastettuna: Poika katsoo vaakatasosta suoraan silmiini, sitten taivaalle. Pää on viiden sentin päässä asfaltista. Sulkee silmät.
Kuuluu kumea kopsahdus.
Ja uudelleen: Olen viemässä lapsia leikkikouluun. Tyttö istuu rattaissa, poika peesaa rattaiden reunalla. Täräytän alas kadunkulmasta. Jarru menee lukkoon. Pojalla on käsissä on lapaset, ote irtoaa. Lapsi tumpsahtaa takaraivolleen keskelle suojatietä.
Onneksi, onneksi, onneksi päässä oli iskän lätkäjoukkueen pipo. Paksu reuna oli taitettu kaksinkerroin.
Seuraavassa vaaratilanteessa paksu pipo ei enää lohduttanut. Kumarruin nostamaan poikaa.
Suojatietä lähestyi auto, jonka kuski oli arvioinut rivakan kävelyvauhtini. Ei sitten viitsinyt ennen meitä jarruttaa, kun ajatteli, että ehditään hyvin tien toiselle puolelle ennen häntä. Ei voinut kai ikimaailmassa kuvitella, että rattaita työntävä äiti koheltaisi. Auto kaartoi liian läheltä maassa makaavaa poikaa.
Avuttomuuden tunne oli kuin räjähdys tyhjiössä. Sellainen, että tekisin mitä vaan, mutten voi tehdä mitään.

Päähän nousi heti iso patti ja poika sai viettää kotipäivää. Hän ehti iltaan mennessä kyllästymään äidin ja isän ”sattuuko päähän?”, ”kuinka monta sormea” ja ”mikä on leppäkerttu ranskaksi” -kysymyksiin.
Itse olen koko päivän miettinyt aamun tapahtumaketjua. En usko kohtaloon, vaan sattumaan. Siispä maailmami on täynnä vaaroja, joille ei voi mitään.
Omaan käytökseeni voin kuitenkin vaikuttaa, ja sepä tuntuukin nyt pahalta. Miksi piti mennä pää kolmantena jalkana? Kai se on tottumus: ollaan menty samasta kohdasta tuhat kertaa samalla tavalla, eikä koskaan ole käynyt mitään (seli seli).
Kun esikoinen oli vauva, olin tottunut kulkemaan oviaukoista vauva sylissä tietyssä asennossa. Kunnes eräänä päivänä poika oli kasvanut niin, että pää ulottui käsivarren yli – ja osui ovenkarmiin.
Pää vain hipaisi karmia, mutta olin aivan järkyttynyt.
Ei enää toiste kopsahtanut.
Onko teillä käynyt niin, että olette vahingossa satuttaneet lasta? 
 
Pahvikuupat

Sitten jotain kevyempää. Tänään minun piti kirjoittaa keittiön valaisimista, jotka hankin kuukausi sitten. Etsin pitkään valaistusratkaisua ruokapöydän ylle. Kun löysin mielestäni sopivat, soitin innoissani äidilleni. Hän sanoi, etten missään nimessä saisi ostaa niitä, sillä hän oli juuri löytänyt minulle täydelliset valaisimet.
Menin katsomaan äidin löytöä – ja ne olivat samat valaisimet, jotka minä olin juuri löytänyt toisesta sisustusliikkeestä!
Olen vieläkin rakastunut Compleated-valaisimieni mintunvihreään väriin, materiaaliin ja kotimaisuuteen. Varjostimet on valmistettu Suomessa aaltopahvista. Katsokaa, kuinka kiinnostavasti valo siivilöityy reunoista!
Mitä pidätte?