Äiti oli ZOMBI

 
Tunnin välein heräilevä vauva. Kilo meikkiä. Silmäpussit. Selässä puukko. Tekohymy.
Siitä on äitizombi tehty.
Kun mietin vuotta 2012, saan kauhunväristyksiä.
Tässä kuvassa olin tulossa Iholla-sarjan promokuvauksista. Olin nukkunut kuukausia tunnin tai parin pätkissä. Olimme kodittomia. Isäni katkaisi välit tuona päivävänä, koska ei ymmärtänyt epäloogista toimintaani. En jaksanut selittää, miksi muutimme viikon välein ja käytimme omaisuutemme vuokriin ja vuokratakuisiin. Vaikka toinen äidinkieleni on espanja, en tiennyt kuinka selittää hometalo vakuuttavasti. Hymyilin, vaikken tiennyt, missä valvoisin vauvaa hyssytellen seuraavan yön.
Se oli niin rankkaa, että ei siitä telkkarissa nähty edes kymmentä prosenttia. Jos sarjassa olisi näytetty jokainen muutto ja uusi koti, katsojat olisivat pudonnet kärryiltä.
Kävin kerran psykiatrilla, ihan varmuuden vuoksi. Hän sanoi, että taidan olla aika vahva. Niin. zombia ei saa hengiltä.
Mitä olisin halunnut. Että joku olisi laittanut minut rattaisiin. Kantanut kaikki nyssykät vielä kerran uuteen osoitteeseen. Selvittänyt riidat talon rakentajan kanssa. Tehnyt kaikki päätökset puolestani. Ripustanut pyykit. Tehnyt kaikki tekemättömät työni. Maksanut laskut ja leikkinyt duploilla kaksivuotiaan kanssa.
Neuvolassa yritin sanoa, että on vähän vaikeaa. Ei siitä ollut mitään hyötyä, koska muutimme parin viikon välein. Seuraavalla neuvolakäynnillä kuuluin jo eri terveydenhoitopiiriin. 
Näin muissa äideissä vain surkeita, turhasta valittavia, vässyköitä. En saanut heistä vertaistukea yrittämälläkään. Heillä oli omat kodit ja he tassuttelivat yöt villasukissaan. Olin suorastaan kateellinen. Väsymys ei tuntunut mitään verrattuna väsymykseen ja kodittomuuteen.
Se siitä. Nyt olen jalostanut koulutukseni ja kokemusteni pohjalta itselleni uuden ammatin. Tutkiessani rakennusterveysongelmia, joudun viikottain toteamaan asiakkaille, että heidän kotinsa ei ole tällä hetkellä turvallinen ja terveellinen. Vuoden aikana olen nähnyt jo monta äitiä, jotka ovat olleet aivan samassa tilanteessa kuin itse olin: vastasyntyneen kanssa, kotinsa menettäneenä, anopin tai ystävien sohvalla.
Eikä siinä lohdutus auta. Eikä se, että sanoisin että tiedän juuri miltä teistä nyt tuntuu. Tai että Suomessa on niin ja niin monta muutakin kiinteistöä, jossa on tämä sama ongelma kuin tässä teidän piilosokkelirakennuksessane. Vaikeat asiat on vaan kohdattava, muilta osin tyyli on vapaa.
Huomenna on lasten leikkikoulun Halloween-juhla.


Ja kuka aikookaan voittaa kurpitsanveistokilpailun?
Elämä jatkuu!