Pienet edellä

Ihana viikonloppu takana. Ei tehty mitään.
Siis ihan oikeasti oli ihanaa ja ihan oikeasti ei tehty mitään. No okei, olimme kotona, kävimme pihalla, puistossa ja kaupassa.
Olen ehkä oppimaisillani nauttimaan helposta elämästä. Tai sitten olen luovuttanut kokonaan…
Nyt asiaan.
Puolitoistavuotias tyttömme on viime viikkoina osoittanut suurta hellyyttä vauvoja kohtaan. Oma nukke kulkee koko ajan mukana. Nukke peitellään, tuu tuu, laitetaan nukkumaan, pussataan, peitellään, pissatetaan.  Päiväunien jälkeen tyttö venyttää paidankaulukseni ja painaa nuken pään paidan sisään. Seuraavaksi saan imetettäväksi veljen dinosaurukset sekä tennispalloja (ne voisinkin sujauttaa liivien täytteeksi).
Jos näemme jossain alle kaksivuotiaan lapsen, tyttömme huutaa pää kallellaan nousevalla äänenpainolla ”vauva, ooooih!” ja juoksee silittämään, pussaamaan ja halailemaan.
Tämä touhu on saanut poikammekin haikailemaan vauva-aikaansa. Luulin, että tämä vaihe olisi tullut jo silloin kun sisko oli vauva. Nyt täällä on hetkittäin kaksi jokeltavaa vaippapöksyä.
On jotenkin helpottavaa nähdä, että poikakin saa ja uskaltaa leikkiä vauvelia välillä. Ei aina tarvitse olla niin isoveli.
On itsestäänselvyys, että pienet ottavat mallia vanhemmista sisaruksista. Koska pidän asioiden mullistamisesta, joskus pyydänkin lasta opettamaan itseään vanhempaa sisarusta. Esimerkiksi ”Pikkusisko näyttää, mistä telkkari sammutetaan.”. Tai jos kahdeksanvuotias pyytää minulta lasin maitoa kehoitankin kolmevuotiasta näyttämään isoveljelleen, missä maito ja lasit ovat.
Näin voi vahvistaa pikkusisarusten itsetuntoa ja samalla ohjata sisaruksia suhtautumaan kunnioittavasti pieniä kohtaan. Pienetkin osaavat kaikenlaista, kun vaan antaa heille mahdollisuuden näyttää.
Tällaista keittiöpsykologiaa tänään.
.
Kuva Jorge Raedó tasan vuosi sitten.