Kun ensimmäinen vauvani syntyi vuosikymmen sitten olin onneni kukkuloilla, vaikka synnytys ei mennyt kuten toivoin. Toivoin luonnollista synnytystä ja sain superlääketieteellisen, toimenpiteiden täytteisen sairaalakokemuksen. Vauvan kanssa pärjäsin mielestäni kuitenkin varsin hyvin, kun imetyksen alkuvaikeuksista oli selvitty.
Ajauduin synkille vesille. Näin kävi toisenkin vauvani syntymän jälkeen.
Vauvan yöheräily ja sen aiheuttama väsymys oli kuitenkin jotain täysin käsittämätöntä. Mielikuvitukseni ei riittänyt valmistautumaan mihinkään niin kokonaisvaltaiseen uupumukseen. Olin zombi jolla, oli vauva.
Väsymyksen kaiken sumentava puristus vaikutti mieleeni ja sitä kautta tietenkin ihan kaikkeen. Vaikka monin osin meillä oli kyllä aivan täydellistä. Olin kuitenkin hyvin hyvin kuormittunut, ja mitä pahinta, en tiedostanut sitä. En ymmärtänyt, että kuormitus on stressiä ja että kuormitus heikentää niin kehoa kuin mieltä ja vaikuttaa itsesäätelyyn. Enkä myöskään ymmärtänyt, että kuormitus oli yhteydessä synnytystraumaan, jonka olin kokenut.
Tämän kaiken seurauksena ajatukseni lähtivät laukalle. Tuolloin olin siinä käsityksessä, että ajatukset ja tunteet vain tulevat, kuin salama kirkaalta taivaalta.
Synnytystrauman seurauksena mieleni ja kehoni olivat jatkuvassa hälytystilassa.
Ajatukset kuolemasta vyörysivät päälle
Vauvan ollessa pariviikkoinen mieleni valtasivat karmivat pakkoajatukset. Jonkilaiset välähdyksenomaiset, erittäin raa’at näyt, joissa minulle, vauvalle tai lähelläni oleville ihmisille kävi kamalia asioita.
Näin päässäni siis hyvin realistisia kauhukohtauksia, joissa minä, vauva ja läheiset tai tuntemattomat kuolivat todella mielikuvituksellisilla ja järkyttävillä tavoilla. Näin kävi esimerkiksi kun kävelin kadulla. Mielessäni näin, miten auto ei pysähdykään suojatielle vaan ajaa jalankulkijoiden päälle. Kylässä näin, mitä tapahtuisi jos hyppäisin vauva kainalossa yhdennentoista kerroksen parvekkeelta.
Tämä tietenkin ahdisti. Yritin taistella näitä näkyjä vastaan, mikä aiheutti enemmän ahdistusta ja vielä enemmän näitä näkyjä.
Häpesin ajatuksiani. Miten ihmeessä ajattelin tällaisia raakuuksia, vaikka sylissäni oli maailman suloisin pieni vauva? Kerroin näistä puolisolleni. Neuvolassa yritin jollain tapaa puhua tästä, mutta täytyy myöntää, en uskaltanut sanoittaa tätä rehellisesti. Toisen vauvan vauva-aikana näyt toistuivat. En saanut mistään selitystä näille karmiville mielikuville.
Näkyjä kolmannenkin synnytyksen jälkeen – Masennusta vai uuden elämänvaiheen käsittelyä?
En kahden ensimmäisen synnytyskokemuksen jälkeen tavoittanut mitä mieleni yritti minulle tarjota näiden näkyjen kautta. Nyt kolmannen vauvani kanssa ymmärsin vihdoin mistä oli kyse.
Nyt kolmas synnytyskokemukseni oli kotisynnytys, johon valmistauduin niin psyykkisesti, fyysisesti että henkisesti. Synnytys oli elämää suurempi tapahtuma. Se johdatti minut tilaan, jossa tietoisuuteni muuttui. Minua ei enää ollut. Oli jotain suurempaa. Olin elämä, joka antaa elämää. Minun mieleni, egoni, oli väistyttävä antaakseni toisen tulla maailmaan.
Yllätyksekseni. Tämän kolmannenkin synnytyksen jälkeen sain yhden välähdyksenomaisen raa’an näyn. Mutta tällä kertaa jokin oli toisin. Hyväksyin näyn ja kiitin mieltäni siitä. Ymmärsin heti että näyt joita näin edellisten synnytysten jälkeen ovat normaaleja ja niillä on tärkeä tehtävä.
Nyt näen, että nuo näyt olivat yksi askel henkisen kasvun tiellä. Niitä seuraava askel on kohdata niiden sanoma ja hyväksyä maanpäällisen elämän väliaikaisuus ja syntymän ja kuoleman konsepti.
Syntymä ja kuolema – matkamme ääripäät
Me ihmiset hahmotamme kaiken vastakohtien kautta. Pieni lapsikin tarvitsee vastakohtia hahmottaakseen harmaan sävyt. Opimme mitä on kyllä ja mitä on ei. Tarvitaan hyviksiä ja pahiksia. Näemme valon vain jos on varjoa. Arkkitehtikin erottaa taloa suunnitellessaan ensin toisistaan ulkopuolen ja sisäpuolen. Jokainen käsite liittyy automaattisesti mielessämme sen vastakohtaan.
Syntymän vastakohta on kuolema. Kun synnyttää, synnyttää myös kuoleman. Hurja ajatus, mutta heti kun vauva syntyy, on selvää että joku päivä se myös kuolee. Ja toki joskus nämä kaksi kietoutuvat vielä lähemmin toisiinsa, jolloin syntymäpäivä on kuolinpäivä.
Emme voi nähdä tai kokea syntymää, ilman että koemme myös kuoleman. Ja toisaalta, sitähän pelkäämme eniten. Ja sen haluamme lakaista maton alle. Lääketiede on tehnyt meistä mukavuudenhaluisia ja laiskoja kasvamaan henkisesti. On mukavampaa ajatella, että joku on aina vastuussa meistä.
Pohdin tätä samaa teemaa jouluna.
Muiden ajatuksia maailman hahmottamisesta vastakohtien kautta
”Minulle oli tärkeätä lukea aikoinaan Wassily Kandinskynoppeja, ja yksi niistä on, että maailmaa hahmotetaan vastakohtien kautta.”Kaija Saariaho.
”Me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole”, kirjoitti Herakleitos. Hän tarkasteli maailmaa ja muutosta vastakohtien kautta. Hän sanoi, että vastakohdat ovat sukua toisilleen, ne ovat sama asia. Asioita ei voi ymmärtää, jos ei ota huomioon niiden sisältämiä vastakohtia, hän sanoi. Kuumaa ei ole ilman kylmää, valoa ei ole ilman pimeyttä, oikeutta ei ole ilman vääryyttä. Jukka Mikkola
Henkinen kitukasvu rampauttaa
Yhteiskuntamme tunnistaa kyllä psykologiset ongelmat ja fyysiset sairaudet. Minä näen että olemme myös henkisiä olentoja. Henkinen puolemme tarvitsee työtä, niin kuin lihakset tarvitsevat liikettä. Henkisen puolen laiminlyönti on yksi tekijä, joka voi sairastuttaa. Synkkiin ajatuksiin ja tunteisiin jumiutuminen näkyy ennen pitkään myös aivojen toiminnassa. Seuraavaksi reagoi kehokin.
Vanhemmaksi tulon jälkeen oma paikka sukupolvien ketjussa on yhtä lenkkiä lähempänä kuolemaa, mikä on vavisuttava ajatus. Vaikka periaatteessa kannatamme tasa-arvoa, lapsen elämä on mielissämme aina arvokkaampi kuin vanhemman.
Mutta, me olemme elämä, eikä elämällä ei ole vastakohtaa. Se vain muuttaa muotoaan syntymän ja kuoleman muodossa.
Seuraava askel elämän polulla
Monet isät kärsivät synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, uskonkin että isäksi tulo aktivoi alitajuntannan prosessoimaan syntymää ja kuolemaa ihan yhtälailla kuin synnyttäminen. Vanhemmaksi tulo on yksi konkreettinen tapa kohdata oma kuolevaisuus, mutta ei se ole ainoa tapa. Uskon, että monilla on vastaavia kokemuksia.
Paras ystäväni Oona parantui masennuksesta nähtyään unen. Unessa kuolema tuli hänen vierelleen ja houkutteli kauniisti.
”Heräsin päiväunilta kesäisenä alkuiltana. Aurinko lämmitti jalkojani ja näky oli mitä kaunein, kunnes aurinko vääntyi ja huoneeseen astui uusi vieras. Kuolema tuli kylään. Ensimmäistä kertaa tunsin ympärilläni olevan tilan tiheyden. Painajaisesta tuli totta. Olin juuri nauttinut pitkästä aikaa hetkellisestä onnen tunteesta, mutta sitten saapuikin pelastajani. Pelastajani olikin kuolema, joka sanoi minulle: Et pääse pakoon. Minä otan sinut. Sillon tajusin, että nyt ollaan asian ytimessä ja tulen kuolemaan jos en keksi jotain ja muutu. Tilanne oli uhkaava ja jotain piti tehdä. Koin että en voi myöskään suututtaa kuolemaa tai ajaa sitä pois. Pyysin makaamaan viereeni ja sanoin: Saat makaa tässä vierelläni mutta et minussa. Kuolema asettui viereeni ja sen jälkeen emme tavanneet enää.”
Tässä kirjoituksessa kerron yhden syyn sille miksi pidän synnytyksen jälkeistä masennusta lähinnä normaalina. Me kaikki tiedämme paperilla kuolevamme joskus, mutta mieli tarvitsee aikaa prosessoidakseen ja ymmärtääkseen asian perin pohjin.
Siitä onko kyseessä sairaus taidan olla eri mieltä suurimman osan kanssa. Pidän masennusta lähinnä tiedostavan mielen tyyppivikana. Epäuskona ja vastahakoisuutena joka valtaa ennen seuraavaa askelta henkisellä polulla. Myös hoidosta olen eri mieltä. Uskon että oireiden lääkitseminen ei paranna todellista syytä. Tosin minulla ei ole omakohtaista kokemusta lääkkeistä.
Uskon että mielen toiminnasta puhuminen (tai lukeminen) on tietty hyvä, mutta vielä tehokkaampia olisivat rituaalit, joita monissa kulttuureissa harjoitetaankin eri elämänvaiheissa. Itse olen näitä käynyt läpi ystävien ja kätilöiden kanssa.
Neuvolassa voitaisiin ehkä mainita raskauden, synnytyksen ja vauva-ajan olevan myös henkinen matka. Toisaalta, ei tietenkään voida odottaa että sieltä saisi tukea asiaan, sillä on ymmärrettävää ettei neuvolan terveydenhoitaja voi olla samalla filosofi, teologi tai henkinen ohjaaja, mutta ehkä he voisivat ohjata ihmisen etsimään tietoa aiheesta. Englanniksi aiheesta nimittäin löytyy jo paljon.
Itse en ole kovin uskonnollinen siinä perinteisessä mielessä, mutta uskon että kirkko voisi olla yksi toimija, joka voisi ainakin osalle odottajista olla sopiva paikka pohtia tätä tyhjiötä. Jouluna asiaa pohtiessani löysin mielenkiintoisen suomalaisteologin hyvin pitkän ja perusteellisen kirjoituksen, jossa pohdittiin hieman samaa (Jostain linkki ei nyt toimi. Doc-tiedosto löytyy kun googlaa ”Jumalan äitiyden paluu”).
Muutama lukija lähettikin jo minulle viestiä, että on kokenut aivan samanlaisia kuolema-ajatuksia synnytyksen jälkeen ja niistä lääkärille kerrottuaan saanut samantien masennusdiagnoosin ja pillerit käteen.
Mutta nyt kuulisin mielelläni teidän kokemuksia aiheesta. Osasitko kaivata hengellistä näkökulmaa raskauteen, synnytykseen ja vauva-aikaan? Olisitko kenties näin jälkikäteen ajateltuna ehkä hyötynyt siitä?
Kiitos kun luit tänne asti!
Artikkelikuva: Dorit Saliutskij
KOMMENTTEJA:
Synnytys vei ”tilaan” ja ymmärsin heti että se on henkinen kokemus. Ehkä jopa psykedeelinen, näin kuvailin myös lapsen isälle myöhemmin. Hän oli huomannut asian kun hoin ajatuksiani ääneen kotona supistellessa. Itse en tiedostanut että olen ääneen puhunut. Yritin keskittää ajatukset siihen että jokainen supistus on lähempänä syntymää. Se tuli luonnostaan, mistä yllätyin myös miten työskentelin mieleni kanssa. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt asian paremmin sekä muita synnytyksen jälkeiseen lähiaikaan liittyviä juttuja. 🙂 nyt olen kiitollinen että tiedän paremmin ja aion myös hyödyntää sun vinkkejä jos joskus vielä lapsen saan. Mulla oli myös pitkään esim. Rappusia kävellessä että jos kaatuu ym tai parvekkeelta alas ja muita ”kauheuksia”. Oon vieläkin pohtinut että mistä ne johtuu mutta tämä selvensi!
Kiitos kirjoituksistasi aiheesta!! Kunpa olisin saanut lukea tai kuulla aiheesta vauva-aikana. Minulla oli karmeita pakkoajatuksia myös ja ne ahdisti ja hävetti. Lääkäri ehdotti masennusta, jota en suostunut ottamaan vastaan. Olin kuitenkin samalla myös äärimmäisen onnellinen. Juurikin niitä hurjia vastakohtia! Väsymystäni taas selitti tyhjät rautavarastot (joita ei toki niitäkään tutkittu tai hoidettu, kunnes omin päin selvittelin asioita). Psykologille kävin onneksi puhumassa pakkoajatuksista ja se helpotti: en ollut tulossa hulluksi. Mutta hänkään ei osannut selittää asiaa niin hyvin, mitä sinä. Kiitos! 🧡
Kiitos, Maria. En ole äiti, mutta tekstisi ovat upeita. Ymmärrän sinua ja ajatteluasi syvästi. Kiitos blogista.
Itkin kun luin kirjoitukseni. Olen kokenut kahden lapsen kanssa samat ajatukset ja masennuksen. Sinä sanoitit ajatukset joita en itse osaa sanoiksi muutta tai ääneen sanoa. Koen vahvasti että yhteiskunnassamme on suuri henkinen tyhjiö tämän asian kohdalla. Olet upea ajattelija ja rohkea nainen!
Minä näin todella paljon näitä raakoja välähdyksiä, jotka tuntuivat ilmestyvän aivan tyhjästä. Osasin olla takertumatta niihin ja olenkin toivottanut kaiken tervetulleeksi mitä äitiys tuo mukanaan. Mutta kiva tietää etten ole ainoa 🙂
Hei, kokemukseni on hyvin samankaltainen yhden lapsen kanssa. Kerroin asiasta neuvolassa ja pääsin tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään yhteyttä kuoleman kokemuksien ja raskauden välillä. Oma kokemukseni näissä tilanteissa oli että koin hetkittäin olevani kuollut. Tämä kesti joitain sekunteja. Muu perhe saattoi olla samassa huoneessa, vauva sylissä. Olotila tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja sitä seurasi itkua ja kauheita pelkotiloja. Terapiassa nämä kohtaukset sivuutettiin oudolla katseella ja huomio kiinnittyi siihen, miksi tulin vastaanotolle vauvan kanssa? Eikö mieheni auta minua? Onko surulleni joku toinen syy? Itseasiassa he onnistuivat kääntämään huomioni pois tästä asiasta, josta halusin puhua. He eivät halunneet kohdata sitä. Lopetin tapaamiset omasta tahdostani ja sain jatkossa parempaa tukea muilta äideiltä ja doula-ystävältäni. Hyväksyin että äitiyteen kuuluu niin pimeimmät ja synkimmät, kuin onnellisimmat ja valoisilmat asiat. Oloni keveni ja on nykyään paljon tasaisempi. Samalla voisin kuvailla elämää äitinä valtamereksi jonka aallokko kasvaessaan opettaa kohtaamaan vaikeitakin hetkiä, aina jos aalto vie syvemmälle pohjalle, nostaa se myös korkeammalle minne olen koskaan yltänyt. Rakkauden määrä kasvaa – upea matka ja todellakin henkinen ❤️
Mielenkiintoinen kirjoitus todella! Syntymän ihme on luomistyön ihme, ei se ole millään tavoin järjellä selitettävissä. Ei ihminen osaa tehdä lapsia, niinkuin puhutaan, luomistyö on ihmisen tekoja paljon suurempaa. Sanoitat upeasti kaikkea kuinka antaudut elämälle ja kirjoituksillasi herätät paljon ajatuksia. Jotta voi tuntea syvästi ja löytää itsensä on antauduttava elämälle. Olen saanut kokea odotuksen ja syntymän ihmeen jo useamman kertaa ja se saa aina hämmentymään luomistyön ihmeen äärelle. Suurin osa synnytyksistä on ollut läkkeettömiä. Ja miten mieli herkistyy kaikelle mutta myös vauvan tarpeille. Miten täydellisesti kaikki menee kun luottaa vaistoon ja kuuntelee itseään. Kyllä se on henkinen matka, minkä ymmärtää vain toinen äiti! Äitien pitäsisi enemmänkin jakaa kaikkea kokemaansa, jotta kukaan ei jäisi liian yksin.
Aivan mahtava kirjoitus! Tämä on juuri se mitä minä nyt ensimmäisessä raskaudessa koin. Olin valmistautunut omaan synnytykseen lukemalla sinun ihania voimaannuttavia kirjoituksia ym. Olin mieleltäni ihan uudessa voima tilassa, mutta sitten luonto päätti toisin ja minut sektioitiin, jonka jälkeen on mielessäni käynnyt juuri tuollaisia välähdyksiä joista itse myös kirjoitit. ❤️
Hyvä kirjoitus Maria! 🙂
Mä kutsun näitä kuolmanpelko kohtauksisksi. Oon puhunut niistä uusien ja vanhojen äitien kanssa ja mun ympärillä on kyllä paljon ihmisiä jotka pitävät tätä normaalina. Mä olen tuore ensimmäisen lapsen äiti, mutta olen jo 35 vuotias niin ehkä se vaikuttaa näiden juttujen tiedostamisessa. Mulla on myös sellainen ajatus tähän, että kun on enemmän menetettävää ja onnellisuuden tunteita, niin ihmisen mieli tekee tepposiaan ja lähettelee ajatuksia kaiken menettämisestä.
Olipa upea teksti! Kiitos Maria! Näistä henkimaailman asioista ei todellakaan keskustella missään vaiheessa odotusaikana. Esikoiseni kanssa kamppailin synkissä vesissä. Hän syntyi sellaiseen ajankohtaan, etten itse ollut henkisesti valmistautunut millään lailla äitiyteen, ja tämä tuotti psyykelle epätasapainon. Pääsin onneksi ythsn kautta ihanalle terapeutille, jonka kanssa käsittelimme synnytystä sekä kipuilevaa äitisuhdettani. Nyt ymmärrän, että masennustilanteet voi vain hyväksyä, vaikkapa sitten makoilla päivän, ja olo seuraavana päivänä voi olla täysin toinen.
Hieno kirjoitus! Minäkin näin kauheita näkyjä loppuraskauksissa, ja joskus vieläkin, vaikka lapseni ovat koululaisia. Jo synnytyssairaalassa sanoin äidilleni että ajattelin jostain syystä heti kuolemaa kun lapseni syntyi. En ole osannut sanoittaa näitä tunteita ja näkyjä, mutta olen sisälläni tiennyt niiden liittyvän tähän kaikkeen elämän kiertokulkuun ja vanhemmaksi tulemiseen. En itse ole tuntenut masentuneeksi, mutta en myöskään uskalla kertoa näistä ajatuksista, kun muut voivat ajatella minun masentuneen. Mieheni on kokenut samanlaisia tunteita ja raakoja näkyjä ja ajtuksia kuin minä lastemme syntymän jälkeen, mutta hän on niitä enemmän pelästynyt ja pyristellyt vastaan. Olen yrittänyt selittää hänelle jotain samaa, mistä kirjoitit nyt, mutta en ole osannut niin hyvin.
Mulla tuli tosi synkkiä ajatuksia heti vauvan syntymän jälkeen. Uskalsin poikaystävälle kertoa kuinka kuvittelin että juoksen vauvan kanssa parvekkeelta alas. Ja kuinka valoissa kuvittelin että työnnän vaunut tielle autojen alle. Hurjia ajatuksia mutta toisaalta osasin suhtautua niihin rauhallisesti. Hyvä kirjoitus!!”
”Kiitos Maria! Täysin samaa mieltä. Olen samoja juttuja pohtinut, ja sanoittanut niitä ystävilleni. Oma kuolevaisuus on aikaisemminkin käynyt mielessä, mutta ei tällä voimalla, mitä esikoisen syntymän kohdalla. Samaa mieltä tästä kaikesta.”
”Kiitos Maria tästä kirjoituksesta! Olen saanut itse samanlaisia kauhukuvia ja hetkittäin jopa pelännyt niitä, pelännyt omaa mieltäni. Tämä rauhoitti. Tämä on myös ensimmäinen kerta kuin mistään luin, että kokemukseni ovat olleet täysin normaaleita ja monet muutkin kokevat vastaavaa. Puhuttaisiinpa näistä asioista enemmän ja avoimemmin. Kiitos, että puhut ja annat keinoja ymmärtää paremmin.”
”Olipa mielenkiintoista! Olen itsekin pohtinut samankaltaisia asioita vaikken aivan näin laajasti, mutta samoja asioita. Itselläni on 4kk ikäinen vauva (neljäs) ja olen osannut odottaa monenlaisia mielialoja niin raskauden aikana kuin synnytyksen jälkeenkin. Tämänkin synnytyksen jälkeen olen kokenut näitä äkillisiä kummallisia ajatuksia ( esim.vauva putoaa sylistä) mutta en ole kokenut niitä niin voimakkaan ahdistavina vaan pikemminkin ohi menevinä ja luonnollisina. Ite ajattelen niiden tulevan juurikin sen menettämisen pelon vuoksi. Voihan sitä myös kuolemaksikin ajatella. Toiseksi ajattelen sen olevan vanhemmuuden suurta vastuuta elämästä. Olisi todella tärkeää, että näistä puhuttaisiin avoimesti ja luonnollisina asioina. Lopuksi haluan sanoa vielä sen että on tärkeää, että ihminen ymmärtäisi itsensä kokonaisvaltaisena, moraalisena, kulttuurisena, mentaalisena, fyysisenä, sosiaalisena sekä hengellisenä, jotta voisi todella ymmärtää itseään.”
”Kiitos vavahduttavasta kirjoituksesta Maria! Minulla on kaksi ihanaa lasta ja molempien raskauksien aikana olen kokenut todella vahvasti, että kannoin sisälläni elämän lisäksi yhtä paljon kuolemaa. Etenkin alkuraskauksissa tämä tunne oli voimakas. Synnytyksissäkin olen tuntenut kuoleman, se on väijynyt mukana, kuin valmiina astumaan elämän tilalle, vaikka onneksi kohdallamme kaikki on mennyt hyvin.
Synnytyksien jälkeen olen myös kokenut synkkiä pakkoajatuksia. Nyt heinäkuisen syntymän jälkeen joka kerta kotikaupunkini joen ylittäessä näen mielessäni, miten heitän vauvan jokeen. Ahdistavaa. Omaa kuolemaa ja lasten kuolemaa tulee aina toisinaan myös mietittyä paljon.”
Tämä!! Validoi minulle niin paljon omia kokemuksia. Synnytyksen jälkeen olen itsekkin kärsinyt piinaavista, todella ajdistavista mielikuvista täynnä juurikin suolenpätkiä, kärsimystä ja kuolemaa. Onpa todella vapauttavaa lukea että muutkin ovat kokeneet samaa! Ehkä en siis olekkaan hullu 😀 selityksesi asiaan kuulostaa täysin loogiselta, mielen prosessointia uuteen elämänvaiheeseen. Olisin todellakin kaivannut henkistä valmennusta äitiyteen, sen verran hullu matka on ollut!
Hui, luin tekstiä ja ahdistuin. Tajusin samalla, että olen kokenut myös raakoja samantapaisia mielikuvia synnytyksen jälkeen. Niitä tulee edelleenkin välillä vaikka vauva on 8 kk vanha. Tämä oli silmiä avaava postaus. Tosiaankin ehkä tämä symboloi juurikin elämän kiertokulkua.
On helpottavaa lukea miten yleisiä pakkoajatukset ovat, etenkin synnytyksen jälkeen. Itse tämän jossain vaiheessa oivalsin, mutta siihen asti niitä ajatuksia pelkäsi ja ne rajoittivat paljon elämää. Kaikille pakkoajatuksista kärsiville voisin suositella kirjaa Kerrasta poikki : vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista.
”Kauheasti tullut kuolemanpelkoajatuksia nyt kun lapset on vielä pieniä. Kun luin tuota Oonan unikohtausta sekin alkoi pelottaa.
Söisiköhän jotkut eivät uskalla hankkia lapsia ja perhettä, kun oma kuolevaisuus ahdistaa.. tiedä sitä”
Upea kirjoitus. Kiitos siitä! Myös minulla on toisen lapsen jälkeen ollut jokin henkinen kriisivaihe, jossa olen pohtinut elämää ja kuolemaa. Vaihetta osaltaan vahvisti isovanhempani kuolema samoihin aikoihin. Välillä ajatukset olivat tosi ahdistavia enkä niistä oikeastaan koskaan puhunut kenellekkään. Neuvolassa pelkäsin ottaa tuntemuksia puheeksi, jotta minua ei olisi leimattu. Nyt vauva on +1v ja henkinen kriisi on helpottanut – tuntuu että olen paremmin hyväksynyt elämän rajallisuuden ja kuoleman.
Todellakin koin synnytyksen jälkeen ristiriidan syntymästä ja kuolemasta, kohdallani tämä johtui erilaisista komplikaatioista. En päässyt edes vauvani lähelle, mikä lisäsi tuskaa ja toisaalta ymmärrystä siitä, että ”lapseni ei ole minun” ja olemme kuolevaisia. Mielelläni olisin sujahtanut hempeään vauvakuplaan..
Itse koen, että vähäinen psyykkinen, tai henkinen tuki on tällaisten tapahtumien aikana ja jälkeen osasyy masennukseen. Ehkä ennaltaehkäiseväkin asioiden pohtiminen, hyväksyminen voisi antaa luottamusta siitä, että kaikki on kuitenkin hyvin. Ymmärrys siitä, että kaikki synnytykset eivät suju hyvin ja että yleisestikin ottaen äitiyteen liittyy monia kasvukipuja ja myös hankalanmin kohdattavia tunteita. Kenen tehtävä tämä sitten on, en tiedä. Kuka tukisi äidiksi kasvamista?
Edelleenkin huomaan, että nämä aiheet ja omat traumaattisetkin kokemukseni ovat tabuja, niistä ei haluta kuulla. Oman ja muiden todellisuuden erot varmasti lisäävät masennuksen riskiä.
Tärkeää on kyetä olla tässä hetkessä (joillekin lääkkeet voivat sen mahdollistaa), huomata hetket lapsen kanssa, mutta hyväksyä myös pimeä puoli elämässä.
Hei! Olen seurannut sinua jo jonkin aikaa ja olen pistänyt merkille viime aikoina sen, että olet ollut kiitollinen monesta eri asiasta ja maininnut kiitollisuuden usein. Olen miettinyt että kenellehän mahdat olla kiitollinen niistä kaikista asioista?? Itselle, vai jollekkin toiselle?
Itse nimittäin uskon vakaasti että elämän, kuoleman ja kaiken mitä saamme, takana on luoja emmekä me itse ole itsemme luojia. Emmekä näin ollen voi kiittää itseämme.
Tämän kaiken ymmärtäminen on vapauttanut mieleni ja tuonut sisäisen rauhan, ja nimenomaan sen kiitollisuuden. Tuntuisi oudolta olla kiitollinen jos ei ole kohdetta… Ja myös olen huomannut että uskominen on tehnyt minut vapaaksi!:)
Ps. Minulla on 4,5kk ikäinen vauva myös ja siksikin on mukava seurailla mitä teidän arkeen kuuluu. Kiitos kun jaksat päivitellä instaa, sinulla on viisaita ajatuksia!
Mielenkiintoinen kirjoitus. Minulla näitä kauhuskenaarioita on vieläkin päivittäin ja lapsi on jo 15kk. En ole niistä kenellekään puhunut koska ne tietysti hävettää. Kuinka äiti voi välähdyksen omaisesti ajatella puukkoa lapsen rinnassa ulkopuolisen toimesta. Lomat on tuskaa koska pelkään koko ajan että jotain todella pahaa tapahtuu, vähintään joku tulee ja ampuu meidät kaikki. Kotona on turvallisin olo. Ja olen yksin pelkojeni kanssa.
Kiitos kun toit näkökulmaa tähän, ennen kuin hakeudun ammattilaiselle kokeilen tunteiden vastaanottamista vastapainona elämälle ja sen arvostukselle, en vain kauhuna. ❤️ KIITOS!
Huh miten vapauttava teksti. Kun esikoisen vauva-aikana uskalsin väläyttää ajatusmaailmaa, sain lähinnä kauhistuneita kommentteja takaisin ja epäilys omasta sekoamisesta oli todellinen.
Kirkko voisi juurikin syvemmin tarjota tutkimusmatkaa hengelliseen vanhemmuus matkaan.
Hyviä pohdintoja! Itsekin koin lapsen syntymän jälkeen kuolemaan liittyviä ajatuksia sekä myös sellaisia joissa vahingoitetaan vauvaa/pientä lasta. Todella inhottavia mielikuvia mutta tämä teksti sai miettimään, että ehkeivät ne sittenkään kertoneet pelkästään masennuksesta vaan myös ihan asiaan kuuluvasta tunnemyllerryksestä. Ymmärrän osittain pointtisi siitä, että synnytyksen jälkeistä masennusta ikäänkuin ”markkinoidaan”. Mielstäni äidin kaikenlaiset tuntemukset on erittäin tärkeää ottaa todesta ja kuulla, mutta diagnoosi ei saisi olla pelkästään masennus, sillä se on myös eräänlainen leima- ikäänkuin äiti olisi jotenkin heikompi tai huonompi kun masentuukin synnytyksen jälkeen. Mielestäni olisi tärkeää myös tuoda esille hormonitoiminnan vaikutukset mieleen, itselläni ainakin estrogeenitasojen romahtaminen nimeomaan aiheutti masennuksen ja alakulon tunteita ja sen korjaantuminen ajan kanssa myös paransi oloa. Olen myös sitä mieltä, että joissakin tapauksissa pieni määrä mielialalääkettä on hyvä asia, sillä se auttaa kohtaamaan vaikeat asiat ilman hirveitä ahdistuksen tunteita. Sitten kun asioita on työstänyt, voi vähitellen lopetella lääkitystä ja ehkäpä huomata, että pärjääkin hyvin ilman. Olisikin tärkeää pyrkiä erottamaan, mikä on oikeasti masennusta ja mikä taas jotain muuta, sillä kaikki tunteet ovat normaaleja eikä niitä tulisi työntää sivuun.
Tykkään siitä, että tuot erilaisia näkökulmia näihin asioihin, se tekee vaikeistakin asioita jotenkin vähemmän tabuja ja ehkä saa ihmisiä miettimään ja näkemään vähemmän mustavalkoisesti asioita.
KIITOS Maria . En ole itse vielä äiti,mutta äitiys on haaveena. Olet rohkea avatessasi suusi aiheesta joka pelottaa suurta osaa ihmisiä. Pimeys lakaistaan maton alle ja lääkitään hiljaiseksi. Tietoisuuden laajentuminen on selkeästi ottanut sinut työkalukseen muuttamaan tätä maailmaa,ja teet uskomattoman päräyttäviä tekstejä jotka ravistelevat niitä hereille ketkä siihen ovat valmiita. Olet minulle ensimmäinen suomalainen nainen ja äiti joka puhuu siitä mikä on totta.
Speak up ja stay woke 😉 ! KIIIIITOS !!
Mielettömän osuva ja loistavasti kirjoitettu teksti! Olen tuntenut aivan samanlaisia ajatuksia lasten syntymien jälkeen, etenkin esikoisen syntymän jälkeen. Tuntuu ihanalta, etten olen yksin ajatusteni kanssa ja myöskin, etteivät nämä liity välttämättä masennukseen. Kiitos ❤️
Ihan todella tärkeä aihe joka selvästi koskettaa myös monien elämää! En ole synnyttänyt enkä äiti, mutta tunnistan kyllä nuo ”pakkoajatukset” jotka liittyvät kuolemaan ja kuoleman pelkoon. Minulla on ollut samanlaisia kokemuksia ja ne ovat tulleet kausittaisina silloin kun mieleni on ollut erityisen kuormittunut masennuksen tai stressin takia. Katastrofiskenaariot ja dissisoaatio-oireet (joita joku kuvasi kuoleman kokemuksena) ovat pelottavia, mutta kuten kommenteissa on käynyt ilmi, hyvin yleinen mekanismi, jolla psyykeemme kertoo meille liiasta kuormituksesta. Ilmiö on myös tuttu terapeuteille ja psykiatreille, eikä siitä puhumisesta saa automaattisesti diagnoosia tai lääkitystä. Parasta lääkettä tähän onkin juuri erilaiset rentoutus-, meditaatio ja mindfulness menetelmät. Ihanaa Maria kun puhut vaikeistakin asioista ja omalla esimerkilläsi poistat niihin liittyvää stigmaa. Ihminen on monikerroksinen, jatkuvasti kehittyvä olento, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Niin ympäristö, ajattelu, tunteet kuin teotkin. Kiehtova elämä (ja kuolema)!❤️
1.2.2019
Olen itsekin kokenut synnytyksen jälkeen ajoittain samanlaisia ”kuoleman kauhukuvia”, jotka liittyvät ajatuksiin vauvasta, itsestä tai läheisistä. Olen pitänyt sitä täysin normaalina ja luonnollisena alitajunnan merkkinä siitä, että minun tärkein tehtäväni juuri nyt on pitää lapsi hengissä. Hän tarvitsee myös minut elävänä. Kuulostaa traagiselta, mutta niinhän se on. Uskon, että ihmiset, joilla on aistit avoinna, ovat vain herkempiä kuulemaan alitajunnan merkkejä.
31.5.2019
Hei,
Olen lueskellut blogiasi, kun näin instagramissa mainoksen eroon oireista- kurssista. Minulla ei ole varaa kurssiin, joten ajattelin löytää täältä lisää ajatuksiasi ja saada jotain tolkkua omaan elämääni.
Minulla on kaksi lasta, aivan ihania kumpainenkin. Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen aloin saada outoja pelkoja, kaikkiin liittyi kuolema. Kuinka voisin suojella vauvaa tällaisessa maailmassa? Pelko siitä, että kuolen itse tai hän kuolee oli aivan valtava. Puhuin asiasta neuvolassa, sain masennusdiagnoosin ja minulle tarjottiin lääkkeitä. En kuitenkaan suostunut niitä syömään, sillä en kokenut olevani sillä tavalla sairas. Ajan myötä tilanne helpottui ja pystyin taas nauttimaan elämästä. Toisen lapsen syntyessä osasin jo odottaa jotakin tällaista.
Koin jonkinmoisen kriisin, kun seurasin ”viimeisen vauvani” kasvua ja samalla yritin olla paras mahdollinen versio itsestäni: huomioiva vaimo, tasavertainen äiti molemmille lapsilleni ja löytää aikaa myös ystävilleni. Minulla todettiin laskimotukos jalassa, aloin pelätä kuolemas todella. Muistan, kuinka itkin vastasyntynyt rinnalla ja isompi lapsi vierelläni, etten kestäisi heidän menettämistänsä. Tunsin pian taas mielialani heikkenevän, lastenlaulut itketti ja en voinut katsoa kummastakaan lapsesta vauvakuvia. Oli aivan liian tuskallista huomata ajan kuluvan, lasten kasvavan. Pelkäsin sairauksia ja totesin, että on aika ottaa yhteyttä neuvolaan. Sain jutteluapua, mutta kun kieltäydyin masennuslääkityksestä (en halunnut imettää ja altistaa lastani lääkkeille), loppui myös keskusteluapu.
Monta tuntia googlausta, paljon itkua ja paniikkikohtauksia ja lopulta löysin kognitiiviseen psykoterapiaan pohjautuvan kurssin, jonka avulla sain taas otteen elämästä. Siltikin nämä ajatukset, joita kutsun pakkoajatuksiksi, ovat ajoittain vaivanneet mieltäni. Miksi mieleeni tulee ajoittain ajatuksia kuolemasta, kun se on asia mitä pelkään eniten maailmassa? Olenko tulossa hulluksi? Kaikkea tätä, ja paljon muuta, olen ajatellut ja sen vuoksi eroon oireista- kurssikin herätti kiinnostukseni. Aion sen kurssin kyllä käydä, kunhan se on vain mahdollista. Haluan vain viimeinkin uskaltaa nauttia jokaisesta päivästä lasteni kanssa, nauttia uusista asioista joita he oppivat, nauttia kasvusta.
Tämä kirjoitus ja kommentit kuitenkin ikäänkuin avasivat silmäni (ja kyynelkanavani). Minä olenkin normaali äiti, eikö? Tunteeni, pelkoni kuolevaisuudesta ja lasteni menettämisestä on normaalia. Luulen, että kun ajan kanssa todella sisäistän tämän asian, saan jonkinlaisen rauhan. Sitten, kun opin hyväksymään ajatukset normaaleina, elämään kuuluvina asioina.
Halusin kiittää sinua, mutta en osannut sitä lyhyempään muotoon kattavasti muotoilla. Kiitos, olet todella innoittava ihminen, instagramin tarinasi ovat mukavaa, rauhoittavaa katsottavaa. Ihanaa kesää sinulle ja perheellesi!
4.6.2019
Kiitos!!!
24.7.2019
Hei,
Kiitoksia tekstistäsi. Lohdullista kuulla, että muitakin äitejä vaivaa ajatukset kuolemasta tai jopa ihan kuolemanpelko. Itselläni nämä ovat juuri vahvasti päällä, joskus jopa niinkin pitkälle vietyinä, että itken jo valmiiksi sitä etten näe lapseni kasvavan aikuiseksi. Toisaalta esikoiseni syntymä oli kyllä aivan kamala ja vielä tuoreena muistissa – haluamani luonnollinen synnytys päätyikin hätäsektioon, ja jottei liian helpolla päästäisi, niin lisämausteena sain vielä verenmyrkytyksen eli vakavan septisen sokin. Tästä yritetään nyt päästä yli. Välillä tulee takapakkia kuolemanpelon kanssa ja ahdistavia päiviä, mutta se on osa tietoisuuden laajenemista.
28.6.2021
[…] Nordin kirjoitti hienon kirjoituksen ”synnytyksestä ja kuolemanajatuksista” blogillaan. Vaikka olen jonkin verran yrittänyt etsiä tietoa tähän omaan […]